Perheloman startti alkaa kolkutella ja kiirusta on pidellyt. Vakaa aie (vielä aiemmin viikolla) oli kasata jalkoihin mahdollisimman paljon rasitusta ennen lomaa kun siellä ei kuitenkaan todennäköisesti pysty kilsoja keräämään. Suunnitelma sai vähän kolhua kun "Spartacuksen kyydissä" lenkin jälkeen jalat olivat sen verran rikki, että oli ihan mukavaa ajella keskiviikkona vaimon kanssa ainut lenkki. Sen verran vauhtia alkaa vaimollakin olla, että tuo kävi ihan mukavasta kevyestä pk:sta. Sitten tulikin eilen paha takaisku kun suunniteltu kovempi lenkki muuttui perslihasten treenaamiseksi työhuoneessa iltamyöhään työpuheluita soitellen.
Tänään aamulla onneksi lomavalmisteluiden, työkuvioiden ja muun häsäämisen sekaan aukeni sopiva pieni sloti ja pääsin ruokkimaan treenipäiväkirjaa viimeisen kerran ennen matkaa. Kun seurakaverit eivät olleet näkemässä niin sisältä kuoriutui pintaan taas metsäihminen ja varastosta tarttui mukaan isorenkainen sohva jota myös Anthemiksi kutsutaan.
Lenkki oli tuttua maastohuttua eli ei mitään ohjelmoituja vetoja vaan reipasta & tasaista menoa suht nopeilla poluilla. Siinä auringonpaisteesta ja poluista nautiskellessa ehti välillä miettiä kaikenlaista mm. eroja eri pyöräilyn alalajien välillä. Vaikka maastolenkkejä on nyt kesällä tullut vähän harvakseltaan, niin selvästi huomaa maantiepyöräilyn vaikutuksen: sen minkä ajotekniikassa on ehkä hukannut, niin on saanut takaisin aerobisessa kestävyydessä. On suht helppoa pitää yllä tasaisen kovaa vauhtia eri pinnoilla ja ylämäkien tai teknisten osuuksien jälkeen ei ole mitään tarvetta himmata vauhtia saatikka pysähtyä vetämään henkeä joka oli (ja on monissa maastopiireissä) tapana vanhaan aikaan 100%:na metsäpyöräilijänä. Moni tekninen kivikkokohta menee myös nykyään lävitse runttaamalla voimalla ilman että tekniikkaa tarvitaan avuksi (vaikka molempi parempi toki). Maantiellä kovia lenkkejä ajamalla on tottunut siihen, että ketjut on kireänä koko ajan ja pitkään, mihin metsässä vaadittaisiin joko helppo maasto tai selvästi parempi ajotaito mitä itsellä on.
Toisaalta metsäajosta ja erityisesti myös syksyn & talven sykloilusta on tarttunut muita asioita, eikä pelkästään ajotekniikkaa ja tilanteiden ennakoimista vaan myös vähän taipumusta sietää vähän muitakin olosuhteita kuin lämpimiä kesäpäiviä ja sileitä maanteitä. Maantietä hinkatessa tosin oli vähän päässyt unohtumaan mitä ajaminen metsässä tarkoittaa kesällä: pyöräjumpan lisäksi pääsee kohtuu tiuhaan sutimaan naamastaan hämähäkinseittejä ja näyttääpi nuo käsivarretkin olevan taas hieman herkkänä hien, nokkosten ja kuusenneulasten yhteisvaikutukselle. Samanlaista pienimuotoista karaistumista vaaditaan syklolla syksyllä kun lenkit usein loppuvat ja välillä alkavatkin sateessa ja muta roiskuu renkaista.
Missä tarinan pihvi? Tahtoo kai sanoa, että uskon vahvasti useamman disipliinin harrastamiseen pyöräilyn saralla kuin tiukkaan pyhittäytymiseen yhteen lajiin.
Ja täällä auringon helliessä tasaista junttia ala Säijä reilulla 32 keskarilla. Satulan vaihdon jälkeen on pyöräilystä tullut yhtä penkin korkeuden säätöä. Nytkin yritin alempaa, jolloin sain vanhat voimat jalkoihin mutta polvet ihan tuleen. Kotona nostin sen taas korkeuksiin ja seuraavan lenkin jälkeen alennan kun voimat puuttuu pyörityksestä. Ehkä munkin pitäisi käydä välillä ulkoiluttamassa maasturia - saisi edes Vehoniemen munkkien makua suuhun. Niin ja Jämi lähestyy.
VastaaPoista