Riathlonia ja italialaista kulttuuria

Vaikka hiljaiselosta johtuen voisi muuta kuvitella niin ollaan täällä etelän leirillä muutakin tehty kuin paikallisia herkkuja naposteltu, omaa lihaa grillattu auringonpaisteessa ja viiniä tissuteltu. Edellämainitut toki ovat olleet tärkeä ja olennainen osa leiri-ohjelmaa ja "treenivaste" ollut varsin hyvä: uskon että hyvinkin on tullut 1-2kg puhdasta lihasmassaa keskivartalon ympärille joka auttanee taas sopeutumisessa kotimaan kesän karuihin olosuhteisiin.

Myös perinteisempää treeniä on tullut tehtyä ja toissapäivänä tuli laajennettua lajikirjoa puhtaasta juoksemisesta triathloniin. Ensin Firenzessä pyöräilyosuus tutustuen paikallisen (parhaaksi kehutun) fillarikaupan tarjontaan, jossa alennuskupongit ja vaatteiden koot osuvasti välttelivät optimaalista kombinaatiota niin että loppujen lopuksi tuli poistuttua tyhjin käsin putiikista. Pääsipähän kuitenkin ihmettelemään fillareita joita ei kotimaan kaupoissa näe, mm. Lookin maantiefillarit tekivät melkoisen vaikutuksen. Mökille kun oltiin palattu niin lenkkarit jalkaan ja jo tutuksi tullutta ylämäkeä hinkkaamaan. On juoksemisessa varmaan hyviäkin piirteitä, mutta täällä on kyllä tullut koettua lähinnä niitä syitä miksi se aikoinaan tuli fillarointiin vaihdettua: sikamainen hiki kuumalla kelillä, hitaasti vaihtuvat maisemat, alamäkeen sattuu jalkoihin perkeleesti eikä silti pääse mihinkään, jalat parin kovemman lenkin jälkeen uskomattoman epäkimmoisat, it-jänne kuin viulun kieli ja kaiken päälle se on helevetin tylsää monotonista jolkuttamista jollei maisemat olisi niin hienoja kuin nämä Toskana maalaismaisemat ovat. Kymppäkilsan jälkeen suihkun kautta uima-altaaseen ja siinä rintauintia eestaas sen verran mitä viitsi (onpas uinti kohtuu raskasta kun ei sitä ole koskaan tehnyt...). Ehkä ei näillä pohjilla ihan vielä Ironmania uskalla kokeilla? Rispektiä täytyy kyllä antaa harrastajanistien suuntaan, on se vaan kova laji. Etenkin kun ottaa huomioon, että siinä pärjääminen edellyttää juoksemisen lisäksi vielä loputonta allaskaakelien tuijottamista. Taitaa vaatia jotain zen-meditaation kaltaisia kykyjä jotka minulta puuttuu...

Jättimäisten kirkkojen ja muiden kulttuurinähtävyyksien lisäksi täällä on tullut havainnoitua vähän paikallista urheilukulttuuria. 1-2 muuta juoksijaa olen nähnyt, mutta hyvin ymmärrän miksi en useampaa. Pyöräilijöitä on näkynyt jo monin verroin enemmän, mutta enemmänkin olisin odottanut. Mielenkiintoista on ollut kuitenkin nähdä vanhoja pappoja ja muita ei niin wannabe-racereita ajelemassa yksin ja porukalla, allaan yleensä ei ihan tuoreimmat teräsrunkoiset maantiekiiturit (ja päällä silti suosikki protour-tallin ajokledjut). Itse asiassa täällä on suhteessa paljon vähemmän näkynyt hiilikuitu- tai isoputkisia alumiinihärpäkkeitä jotka kotimaassa on käytännössä normi harrastajakuskeilla. Mutta niinhän kotimaassakin suihkitaan talvella laduilla ajan patinoimilla Peltosilla yms. joten kertonee vain tarinaa siitä mitä kansan syvät rivit harrastavat. Poikkesin myös lähikaupungin Monteloupen pyöräkaupassa kun sattumalta ohi kävelin. Oli siellä pari moderniakin italiaanofillaria, mutta vaikuttavin näky oli seinällä roikkuvat noin 20-30 teräsrunkoista vanhempaa fillaria: Pinarelloja, Colnagoja ja sitten minulle tuntemattomampia paikallisia fillareita, hyvään kuntoon viriteltyinä. Vaikuttava näky.