Edellisestä blogikirjoituksesta on taas vierähtänyt niin kauan aikaa, että tyhjän paperin kammo uhkaa iskeä ihan tällaiseen satunnaiseen harrastelijabloggariin. Kirjoituksen aiheita olisi kyllä roppakaupalla, mutta minkälaisella aasinsillalla pääsisi liikkeelle?
Ehkä helpoin on lähteä liikkeelle viikonlopun kauden avauksesta Satakunnan ajoissa.
Maantiekausi alkaa perinteisesti Lattomeren kisalla Porissa ja seuraavaksi Turun tuplaviikonlopulla. Kortteliajaminen ei ole oikein meikäläisen juttu, kun pyöränkäsittelytaito on triatlonistitasoa (kaikella kunnioituksella tietenkin, tämähän on vain sanonta ; )) ja Lattomerellä sataa yleensä räntää, joten olin etukäteen merkannut kauden aloituksen Ulvilaan, Satakunnan ajoihin.
Loppupeleissähän Lattomeri ajettiin melkein kesäkelissä ja oman seuran kisana, olin automaattisesti ilmoitettu viivalle, joten mukaan olisi päässyt, mutta kait noita skaboja jännittää niin paljon, että mukaan ei tule lähdettyä ilman pitkää henkistä valmistautumista.
Kevään kaksi ajoleiriä (tiedetään, Mallorcan raportti puuttuu edelleen...) ja kova treeni niiden välissä, ovat kaivaneet ehkä vähän turhankin syvän kuopan ja kunnossa on tullut takapakkia helmi-maaliskuun vaihteesta, välillä oikein reilustikin. Joten vielä viikko sitten olin vakaasti sitä mieltä, että en lähde Ulvilaan ja maantiekisat saavat jäädä tältä kaudelta kokonaan. Menneellä viikolla treeni alkoi kuitenkin normalisoitumaan, ei mitään häikäisevää, mutta takaisin "perustasolle", joten vaikka jännityskynnys oli ihan tolkuttoman iso ja huonosta kelistä sai mainion tekosyyn, niin suureksi hämmästyksekseni, huomasin perjantai-iltana pakkaavani pyörää autoon.
Jännä juttu kyllä, että kun päätös on tehty ja kamat kasassa, niin jännitys katoaa samantein ja olo on samaan aikaan sekä rento, että keskittynyt. En osaa sanoa, mistä moinen positiivinen piirre johtuu, mutta sen ansiosta saan 90%:sti kisoihin ihan maksimilatauksen.
Kisapaikalla saavuttiin Hannun kanssa melkein peräjälkeen ja lähdettiin kiertämään maantiereittiä alkuverraksi. Olosuhteet olivat melko samanlaiset, kuin vuosi sitten, muutama aste lämmintä ja jäätävä vastatuuli prologilla. Edellisen päivän avaava treeni oli mennyt vähintäänkin huonosti, eikä verra herättänyt sen suurempia toiveita. Mutta onneksi oma lähtö oli ihan alkupäässä, joten pääsin heti toimintaan.
Sähläsin lähdössä varmaan toista sekuntia, kun koitin yhtä aikaa painaa garminista lappia, pitää kiinni lähtötelineestä ja polkaista liikkeelle, mutta kun sain laskeuduttua telineestä tielle, niin lähtökiihdytys potkaisi mukavasti todellisuuteen.
Edellisen vuoden vauhdinjako meni aivan poskelleen, joten koitin pitää hieman holdia alussa ja onnistuin ihan kohtuullisesti säästelemään loppumäkeen. Minkäänlaisesta herkkyydestä ei ollut tietoakaan, mikä saattoi syödä
muutaman watin, mutta on itselle mieluisa asia vauhdinjaon kannalta, kun
heti lähdöstä saa paukuttaa melkein rajoitinta vasten, eikä ole pelkoa
vetää hirveän pahasti yli.
Olin kuvitellut vetäväni loppumäkeen putkelle, mutta ihan niin paljoa ei sentään onnistunut säästelemään, että olisi tullut kuuloonkaan nousta jakkarasta siinä vaiheessa. Matkan aikana ei ihan hirveästi ehdi mittaria lukemaan, mutta viimeisessä töppäreessä kello osui silmiin ja hämmästelin, että oho, näyttääpäs se vähän. Näyttötaulu maalin jälkeen näytti samaa ja järkkäri vielä huikkasi takaisinpäin ajaessani vahvistukseksi, että "tuli melko hyvä aika".
Ihan hirveästi en asiaa murehtinyt, vaan lähdin pienen väliverran jälkeen kylille syömään. Olin onneksi jättänyt fillarin kisapaikalle, joten voimistuva halu paeta paikalta ennen maantiekisaa sai palaamaan takaisin sen sijaan, että olisin suunnannut suoraan Tampereelle. Tulokset olivat valmistuneet siinä välissä ja J. Lilja tiesi kertoa, että olin suoriutunut neljännelle sijalle. Jari otti itse oman sarjansa pystin ja kun Pia hämmensi M-Kilpa sarjan listaa viidennellä sijalla, niin päivähän oli lähtenyt ihan mukavasti käyntiin. Seurakavereista Jarkko oli sekunnin päässä ja Tommikin oli jopa melkein yrittänyt.
Kun paikanpäälle oli tullut, niin karkuun ei oikein enää tohtinut lähteä. Sen verran vähän maantiestartteja takana, etten tunne oloani siellä missään kohtaa kotoisaksi ja kun kyseessä oli kauden ensimmäinen startti ja vieläpä ensimmäinen Elite-startti ikinä, niin tässä kohtaa se edellisen illan rento ja keskittynyt fiilis vaihtui lähes kontrolloimattomaan jännitykseen. Onneksi tuttu reitti ja treenikavereita ympärillä auttoi. Hannu oli jo etukäteen ilmoittanut vartioivansa perälautaa ja mulle sopi erittäin mainiosti pitää seuraa siinä roolissa.
Ensimmäinen kierros ajettiin todella leppoisaa vauhtia ja siististi. Toisella kierroksella Ulvilan keskustan läpi menevällä kirkkotiellä vedettiin sivutuuleen jo sen verran reippaasti, että porukka oli nauhana ja jouduin tekemään aika paljon duunia, kun välien auetessa kuskit eivät tajunneet/halunneet siirtyä sivuun ja jouduin tuulen puolelta kiertämään ja ajamaan välin kiinni. Meinasi jo usko loppua, että tätä tahtia en hirveän kauaa kestä ja kohta on noutaja kolkuttelemalla. Mutta eipä sitä onneksi kestä kovin moni muukaan ja niinpä nykäisyt jäävät muutaman minuutin mittaisiksi, jonka jälkeen helpottaa.
Neljännellä kiekalla sain hetkellisen päähänpiston lähteä katsomaan välikirin ajoa. Ei siis pienintäkään ajatusta mihinkään kirimiseen, mutta lähdin nostamaan peltoaukion sivaripätkällä ylöspäin. Olin päässyt johonkin vähän puolen välin paremmalle puolelle tuulilaitaa nousten, kun huomasin, että toisessa laidassa alkaa kolisemaan. Onnistuin välttämään kasan, mutta jäin sen verran asiaa ihmettelemään ja päivittelemään, että etujoukko pääsi karkuun. Pallo punaisena takaa-ajoon Lapyn kuskin kanssa. Hetken päästä takaa tuli onneksi isompi joukko Tommin vetämänä. Sain kaivaa aika syviä vesiä, kun Tommi yritti viritellä systeemiä takaa-ajon tueksi, mutta eipä siihen rinkiin kyllä sitten juuri sillä hetkellä tuntunut olevan ketään muitakaan halukkaita. Antti tuli vähän jälkeen takaa ja vetäisi ripeän siivun ja jotenkin siitä sitten vain kärki tuli kiinni.
Huokaisin helpotuksesta mahdollisuudesta vetää henkeä ja keventää jalkaa ja katsoin epäuskoisena, kun Tommi vetää samaa vauhtia ohi koko porukasta ja iskee! No aika lyhyeksi se toki jäätävään vastatuulen jäi, mutta eipä aikaakaan, kun Antti alkaa viittomaan jotain. Kuvittelin, että yritti jeesata minua siirtymään parempaan peesipaikkaan viereensä ja koitin viestittää, että ei tässä mitään hätää, pysyn täällä vähän taaempana, mutta pienen verbaalisen selvennyksen "iske vasenta laitaa" siivittämänä ymmärsin vihdoin, mistä oli kyse. Selvennyksenä, että missään nimessä ei ollut kuvitelmaa päästä irti, vaan tehdä ajosta vain harjoituksellisesti kovempaa, kun olin aiemmin ilmoittanut Tommille, etten sitten todellakaan aio ajaa sunnuntaina. No reipas rykäisy ja viisikymppiä tauluun. Liikenneympyrästä uusi potkaisu ja ihan suoraan vastatuuliseinään. Vielä toinen liikenneympyrä ja sitten aloinkin jo katselemaan, että missä pelastava kiinniajoryhmä viipyy, koska sekuntiakaan enempää ei ollut enää potkua kintuissa. Aika pian onneksi tuli ja valuin suosista porukan läpi takaisin perälautaa suojaamaan. Antti kävi vielä kerran rykimässä, mutta noin muuten ajo oli siitä eteenpäin suht helppoa, mitään hysteerisen kovia sivarivetoja ei tullut, kunnes sitten viimesellä kierroksella Porin tien "mäen" päällä iski ihan jäätävät krampit niin, ettei ollut kertakaikkiaan mitään muuta tehtävissä, kuin jalan oikaisu. Hissuttelin siitä itsekseni maaliin n. minuutin pääjoukon perässä.
Werstaan nöösi Henkka vei lauantain etapin ja kokonaiskisassa podiumille. Ihan loistavaa osaamista! Vielä, kun Jarkko oli lauantaina neljäs ja Pia ja Lilja täydensivät hyvää mahtavaa suoritusta omilta osiltaan, joten ei ihan surkeasti Manse-jengiltä (Piaa en ihan vielä suostu Helsingin kirkon kuskiksi laskemaan :) ).
Sitä lukuunottamatta, että pääsin aitiopaikalta todistamaan aika raatelevan näköistä kasaa, kokemus oli ihan positiivinen ja taas kerran tyytyväinen, että voitin itseni lähtemällä viivalle. Välillä tuntui vähän pahalta, mutta se kait ton maantieajamisen ideakin on. Kunhan ajo rauhottuisi (lauantaihin saakka tainnut kauden joka startissa kolista!!) ja saisi vielä vähän kuntoa takaisin alkukevään lukemiin, niin kyllä ihan pieni kipinä voisi syntyä ajamaan muutama muukin lähtö.
Ehkä vähän turhan seikkaperäinen selvitys, mutta toivottavasti runsaslukuiset lukijat suovat sen, kun ekasta kisasta kyse. Tästä sitten taas arkisen puurtamisen pariin. Seuraavan kerran tarkoitus olla viivalla 17.5. Mustion tempossa.
