Tälle viikolle oli speksattu sukulointireissu Alavudelle. Ajatus oli alunperin, että ajaisin pidemmäksi teeeniksi Tampesterista tempo-kikottimella pohjanmaan porteille, mutta harmaa taivas ja varsin yksimielisesti sadetta povaavat sääennusteet saivat mielen muuttumaan.
Kävin ma päivällä pienessä kiireessä ajamassa pikku-Säijän paremman puutteessa. Powerdisk on Lahtisen poijjaalla lainassa Joroisten karkeloihin, joten minkäänlaista mittaridataa ei ole saatavissa, mutta fiilispohjalta lenkki meni kategoriaan "kovaa".
Hetken arvottuani pakkasin maantiepyörän mukaan Alavuden reissuun. Ajelimme Kurun kautta, samaa reittiä, mitä olis tarkoitus ajaa fillarillakin. Sen verran hienolta reitti näytti, että ehdin jo pariin otteeseen harmitella, etten ollut uskaltautunut pyörän selkään. Mutta Kurun jälkeen alkanut rankkasade palautti maan pinnalle.
Tänään sitten maantiepyörän selkään ja nokka kohti Virtoja, koska reitti oli auton ikkunasta näyttänyt juuri unelmaprofiiliselta makuuni: selkeitä, loivia, pitkiä nousuja ja oikeasti tasaista, sitten kun on tasaista, eikä jatkuvaa ylösalas sahausta. Treenin teemana ylipitkää veekoota, tosi kapealla tehoalueella. Ei ihan kynnyksellä, mutta kuitenkin reilusti reipasta kyytiä. Tätä kait vanhan kansan piireissä ja 70-80 luvun venäläisiin ja itä-saksalaisiin treenimetodeihin sitkeästi vielä uskovien piireissä kutsutaan "no man's land" tai "roskakilometrit" termeillä. Meikäläisen sanavarastossa tämä on parasta mahdollista aerobista harjoitusta, jossa kunto kasvaa niin kohinalla, että sen voi melkein kuulla.
Tehomittarin neula siis tarkasti 300 wattiin ja eteenpäin.
Mennessä vastatuuli riepotteli suht reippaasti ja muutama rekka yritti tosissaan kiilata ojaan. Isomman oikeudella, kun pohjanmaalla kerran ollaan ja sukkahousuhomot helvettiin. Parinkymmenen minuutin ajon kohdalla tuli ensimmäinen tuskanpuudutus. Ei ajo siis varsinaisesti pahalta tuntunut, mutta ei kauhean letkeältäkään ja ajatus, että matkaa on melki pari tuntia jäljellä, ei yhtään lohduttanut. Mutta tie alkoi pian nousta ja asennon vaihtelu helpotti sekä mieltä, että kroppaa ja puolen tunnin jälkeen ajo alkoi maistumaan.
66:n tullessa t-risteykseen, josta olisi ollut 5km Virroille, tuumasin, että paikka on riittävän moneen kertaan nähty, eikä ole tarvetta ylimääräiseen, palauttelevaan kaupunkitsuppailuun, joten hölläsi tahtia pariksi minuutiksi, heitin uparit ja geelin naamariin ja takaisin.
Paluuta siivitti myötätuulen lisäksi ajatus mahdollisuudesta ajaa neljäkymppiä alle tuntiin, mitä ei ole maantiepyörällä, ainakaan yksin tullut tehtyä.
Reilun puolentoista tunnin kohdalla kintut alkoivat osoittaa tyhjenemisen merkkejä, kun 300w pitäminen alamäissä ja tasaisella alkoi tuottamaan vaikeuksia. Heitin toisen geelin naamriin, mutta tietty siinä kohdassa,kun kintut ovat tyhjät, on aika railakkaasti myöhäistä ja eipä yhdellä pienellä pussukalla kalorivajetta täytetä. Sinänsä Powerbarin geelit kyllä potkaisevat varsin hyvin kofeiiniterästyksen ansiosta, kunhan vaan muistaisi alkaa latomaan niitä sisuksiin tarpeeksi ajoissa ja tiuhaan.
Alavus 13km kyltin kohdalla tuumasin, että ei pohojammaalla anneta periksi, perkele ja väänsin pään kenoon ja naaman Chris Anker Sörensenmaiseen ikituskan irvistykseen ja painoin pedaaleja pohjaan. Uskottelin itselleni, että eihän tässä ole kuine reilu kymppitempo jäljellä. Reilu vartti, kun oikein ajaa. Ja tulihan se risteys sieltä. Noin 80km, 38kmh keskarilla ja 301w keskiteholla (saan ladattua tarkemmat tiedot vasta kotona kompuutterille) alkuverran kanssa, joten ihan hyvä treeni.
Päivä lepoa ja ehkä hitusen palautusjuomaa ja torstaina hapenoton kimppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti