Retkioppaana Mallukalla

Kaksi aikaisempaa kevätreissua Mallukalle jättivät erittäin hyvät fiilikset joten oli helppo innostua mahdollisuudesta lähteä sinne uudestaan vielä näin kotimaan kauden päätteeksi. Etenkin kun kotimaan intiaanikesästä alkoi pikkuhiljaa veto uupua. Tällä kertaa kyseessä ei ollut "leiri" vaan pyöräilyn jalon harrastuksen tartuttaminen uusiin ihmisiin. Retkelle mukaan lähti oman, jo parilta kaudelta ajokokemusta omaavan, paremman puoliskon lisäksi pariskunta joiden maantie (tarkemmin cyclo) harrastus oli virkaiältään hieman nuorempaa sorttia: toisella pyörä oli ollut n. 3 viikkoa ja toisella kahden ajokerran verran. Ilmeisesti olin onnistunut kuitenkin hehkuttamaan Mallukkaa sen verran, että sinne kuitenkin haluttiin lähteä ja nimenomaan pyöräilemään. Ja mikäs onkaan hienompi tapa saada uusi harrastus heti vauhtiin ja kunnon addiktioksi.

Ajankohta ei ollut yhtään hullumpi, eikä vain Suomen kelien puolesta. Mallukalla oli vielä luvassa +25 astetta kelit, lämmintä siis, mutta ei kesäisen sietämättömän kuumaa ja lisäksi pahin turistikausi oli ohi joten hinnat olivat kohtuulliset. Olisi voinut ehkä odottaa lokakuun puolelle, mutta silloin näytti jo kelit epävakaammilta ja työkuviot jne. hankalammilta. Ankaran lentojen arpomisen jälkeen matkan pituudeksi tuli 3 ajopäivää eli "pitkä viikonloppu". Kohteeksi valikoitui Can Pastilla Palman lentokentän kupeessa ja näppärästi Lexbergin Runen vuokraamo oli naapurihotellissa.

Reittisuunnittelu vastuu tipahti "kokeneelle" Mallukan kävijälle ja siinä sitten tuntuikin etenkin alussa riittävän pähkäiltävää. Omat muistikuvat harrastuksen aloituksesta oli kovin kaukaisia, eikä siten oikein ollut selvää kuvaa että minkälaisia reittejä uskaltaisi tälläisellä porukalla ajattaa. Toisaalta vaakakupissa painoivat myös omatkin intressit reittien suhteen, ihan ei viitsisi pelkkää rantabulevardia tai 30km lenkkiä Can Pastillan läheisyydessä pyöriä. Onneksi mieleen muistui vanha sanonta matkasta ja vauhdista.

Näin sitten ensimmäisen päivän reitiksi muodostui n. 80km edestä Mallukan maalaisteitä ja pikku-kyliä välttäen isompia korkeuseroja, ja siten suunniteltuna että olisi mahdollisuus lyhentää reittiä kesken matkan tarvittaessa. Usko oli vahva että tämän reitin avulla saisi kalibroitua seuraavien päivien ohjelman. Vanha sanonta osoittautui todeksi, kun vauhti oli kohdillaan niin matkasta ei tullut mitään ongelmaa retkueelle. Tahti oli toki varsin kevyttä omille jaloille, mutta tulipahan kerrankin ajettua kevyttä pk:tä ja oli mahtavan hienoa fiilistellä Mallukan maalais- & kylämaisemia kun tällä kertaa oli aikaa rauhassa katsella ympärilleen. Tälläinen "kaffee-lenkkeily" on ehkä turhaan jäänyt liian vähille aiemmin.

Näihin teihin ei ihan äkkiä kyllästy

Näytti kaukaa lyhytkarvaselta siililtä, mutta olikin kovempaa tekoa

Toiseksi päiväksi oli sitten ajatus päästä ihailemaan vuoristomaisemia kuitenkin ilman yletöntä ajomatkaa ja nousumetrejä. Tästä syntyi peräti kolme suunnitelmaa: Plan A oli bussilla Port de Solleriin josta taksilla Puig Majorin päälle ja Llucin kautta alas. Plan B oli sama bussi mutta ylös Deia:an omin voimin jos taksia ei saisi ja Valdemossan kautta takaisin. Plan C sitten Palman bussiasemalta Valdemossaan ja Deia:aan josta takaisin. Taisi reittiopas ottaa vähän liian tosissaan hommansa, mutta ei mennyt hukkaan vaivannäkö ;=) Aamulla aikaisin pika-aamiaisen jälkeen korttelirallia Palman bussiasemalle jonne ehdittiin kyllä nipinnapin ajoissa, mutta kumpikaan suunnittelluista busseista Solleriin eivät kelpuuttaneet pyöriä kyytiin. Interwebin tarinoiden mukaan olisi kyllä pitänyt onnistua…Plan C sitten vain käyttöön ja kohti Valdemossaa itse polkien.

Opas oli etupäässä kartalla, paitti silloin kun ei ollut

Ihan en ole varma kuka oli eniten kauhuissaan kun Valdemossan mäkeä lähestyttiin: ensikertalaiset vai retkiopas. Hienosti kuitenkin mäki lähti nousemaan ja kun homma näytti olevan opastettavilla hanskassa niin opas uskalsi ajaa oman vedon ylös kylään ja kurvata sieltä sitten takaisin alas opastettavien luoksi. Vähän oli totisia ilmeitä vastassa, mutta hienosti koko porukka runttasi ylös kylään. Patongin mittainen tauko ja kohti Deia:aa. Oppaan suunnitelman mukaan Deia:aan piti olla nousu joten sieltä olisi sitten kiva lasku takaisin samaa reittiä. Vähän ihmetytti kyllä kun olikin laskua joka tuntui vaan kestävän ja kestävän. Oli sitten tullut luettua vanhoja ajodatoja väärin päin…Deia:ssa pitikin sitten pistää lyhytsanomat viuhumaan kotosuomeen Santulle jotta saisi selvyyden miten raskas olisi ad hoc suunnitelma jatkaa Solleriin ja tulla sieltä pikku-Sollerin solan kautta pois. Sitten vain myymään ideaa opastettaville. Tovin kesti ja ehkä piti vähän sekavasti kertoa vaihtoehtojen eri puolet jotta syntyi oppaan vahvasti preferoima päätös jatkaa kohti Solleria.

Onhan Leukun mäestä Pirkkalassa melkein samanmoiset näkymät, mutta jotenkin tuolla Mallukalla meri on vähän sinisempää sävyltään?

Sollerissa ruokaa tankkiin ja taas hirvitti opasta: miten paljon tulisi sanomista kun jaloissa alkaisi painamaan ne lähes 500 nousumetriä mitä vaadittaisiin Sollerista poispääsyyn. Sopivasti aurinkokin hehkutti avoimelta taivaalta +26 asteen teholla. Taas oli opas heikko uskossaan ja noviiseilla kampi pyöri sutjakkaasti. Näin opas sai vetää omaan tahtiin Sollerin solan serpanousun ja vähän kisutellakin töppäreeseen osuneen sakemannilauman kanssa. Vuorilta ehdittiin juuri sopivasti alas kun taivaat aukenivat, onneksi näin, koska serpalaskut vähän hirvittivät noviiseja ja rankkasateessa niistä olisi tullut todella liposia.

Asfalttia rullalle pikku-Sollerissa. Huom. vain kuvausta varten toikkarointia väärällä kaistalla.

Kolmantena päivänä sitten napsun kevyempää kruisailua jonka kohokohtina mm. erityisen hieno, oppaallekin uusi, maalaistie Algaidan itäpuolella ja kohokohtana Curan luostarimäen huiputus. Cura nousi jo porukalta rutiinilla kuin vanhoilta tekijöiltä.

Curan huipun nurkilla...Kuvakulma ei sitä kerro mutta toi rinne oli melkosen jyrkkä tossa ja irtokivee. Hirvitti kattella kun ohjastivat pollen alas siitä. 

Valitettavan nopsaan hienot kolme päivää oli ohitse ja edessä oli paluu hyisiin keleihin kotimaahan. Vähän vaatii taas adaptaatiota…Porukan puheista jäi kuva että tästä ei tullut viimeinen reissu Mallukalle fillaroimaan. Ja sopisihan se itsellekin siellä vaikka pari kertaakin vuodessa poiketa jatkossakin. Ja ei voi kuin hattua nostaa ensikertalaisille jotka kaikki kirjaimellisesti voittivat itsensä!

Tänne uudestaan viimeistään ensi keväänä...

Lamminpään SM XCM

"Huhhuh" taisi olla päällimmäinen ajatus kun kolme kiekkaa Lamminpään SM XCM radalla tuli täyteen ja jarruttelin maalihäkkyrän ohitettuani. Maastopyöräilyä tuli hyvinkin 40 euron osallistumismaksun edestä: 83km, noin 2000 nousumetriä ja ajoaikaa 4h39min. Järjestävä taho, Tampereen Yritys, oli ottanut vaariinsa aikaisemmasta palautteesta ja tällä kertaa rata oli ehtaa polkuajelua eikä kuntopolkua kuten 2 vuoden takainen rata, saatikka sitten "gravel grindingia" Jämi84:n tapaan. En tiedä kuka oli sitten valittanut kisan pituudesta tai nousumetrien puutteesta mutta molempia oli lisätty ihan riittävästi, itselle olisi vähän vähempikin riittänyt noin kisuttelun kannalta, mutta kokemuksena tämä oli aivan ehtaa A-luokkaa.

Reitti kulki tosiaan huomattavan paljon poluilla, vaikka pakollisia pätkiä kuntopolkuakin oli mukana. Polut oli hyvällä maulla valittu, ei mitään trial-henkistä kiveksien ja juureksien yli pompottelua vaan reippaan nopeita mara-polkuja. Onneksi keli suosi ja siten polut oli kuivia, märällä kelillä olisi himpan enemmän väsyneiltä kuskeilta vaadittu keskittymistä. Nousumetritkään eivät pääosin tulleet itsetarkoituksellisesti vaan mäkiä noustiin jotta toisaalla voitiin lasketella vauhdikkaita alamäkiä. Tuttua aiemmista oli toki kierroksen lopun Horhan tuplanousu jolla nyt ei muuta funktiota ole kuin ajajien jalkojen happamoittaminen.

Kisataktiikka oli vähän hakusassa koska näin pitkää ja raskasta rupeamaa ei koskaan maastofillarilla ole tullut ajettua. Mäkisyyden ja polkujen takia ei myöskään viitsinyt lähteä matkaan ihan niin omilla rajoilla kuin Jämillä koska mahdollisen sammumisen seuraukset olisivat olleet pahemmat. Päädyin sitten hakeutumaan Kanuunoiden muiden harrastekuskien seuraan ja lähtö siten kaukaa eturivin takaa. Eipä siinä pahasti takkiin tullut kun pääsin kuitenkin alun nousun harjulle ajamaan jalkautumatta tai muuten tarpeettomasti hidastellen. Alun poluilla letka toki vähän tökki, mutta kun radan pururataosuudet sijoittuivat juuri radan alkuun niin ohitusmahdollisuuksia oli riittävästi. Syke pomppasi heti alussa ylös ja pysyi siellä (keskisyke 159 koko kisalle!), ei näissä maastokahinoissa kyllä syketiedolla oikein mitään tee, ei sen enempää itte ajon aikana kuin jälkikäteenkään ihmetellen.

Eka kiekka meni letkassa ja rataan tutustuen. Ajo tuntui kevyeltä ja hyvä niin koska matkaa oli edessä. Kierroskello pysähtyi aikaan 1:27 ja kun yhden kierroksen kiertäjät katosivat ympäriltä niin toiselle kierrokselle jouduinkin lähtemään yksin, tosin muutama selkä välkkyi kauempana edessä, takana ei välittömästi ollut ketään. Ilman letkaa ajaessa kisalataus pikkaisen tipahti ja vähän sai houkutella jalkoja pitämään vauhtia. Tätä ei mitenkään edistänyt se että kuntopolkuosuudella näki edessä olevan kolmen porukan vetävän vuorovedolla välimatkaa koko ajan lisää. Polkujen alkaessa letkan puute kuitenkin kääntyi eduksi, kun pääsi itse ajamaan rennosti omaa vauhtia. Ekalla kiekkaa oli ajo poluilla ollut vähän tökkivää ja aivan turhaa energiaa hukkaavaa kun ei ole aivan näköjään hallinnassa tuo jonoajo poluilla.

Poluilla kuvaajankin reaktioita nopiampi (Kuvaaja: Lassi Hinkkanen)

Näin sainkin sitten edellä ajaneen kolmikon kiinni ennen radan puoliväliä ja jäin ajelemaan letkaan mukaan. Jälkiviisaana voi todeta että jos olin rennosti ajamalla saanut heidät kiinni niin olisi pitänyt vain heti nykäistä irti ja jatkaa omaa rentoa ajelua eikä jäädä jonoon nykimään. Radan loppupuolella kuitenkin puolivahingossa irtosin ylämäessä ja sain peesiini vain yhden kuskin. Toisen kierroksen täyttyessä vertailukelpoinen kierrosaika oli 1:32 joten vauhti oli tippunut, enemmän kuitenkin laiskan ajon kuin ahistuksen takia. Toisaalta ehkä hyvä niin koska kolmannen kierroksen alkumäet jo painoivat jaloissa aikaista enemmän ja jonkinsortin vahvempaa yleistä heikkoutta alkoi tuntua kuskissa. Pistin tämän energiavajeen piikkiin, mutta saattaapi olla että oli vain hengen heikkoutta. Joka tapauksessa sen verran oli huolta nitkahtamisesta ja siten vauhdin totaalisesta romahtamisesta että hidastin vauhtia varmuuden vuoksi. Jalat olivat kuitenkin edelleen varsin vahvat joten nyt jo himpan harmittaa että ei tullut riskiä otettua. Olisi vaan pitänyt ottaa mallia kisan voittajasta Vastarannan Jukasta joka ajoi vastaan kunnon vauhdilla ja reippaasti hymyillen Puusillan nurkilla missä meno- ja paluureitti kulki samaa kuntopolkua.

Ei näytä ihan maksimum attakilta? (Kuvaaja: Petra Talvitie)

Vauhdin romahdus tuli sitten kuitenkin eri tavalla kuin oletin, oikea takareisi osoittautui taas heikoimmaksi lenkiksi ja kramppasi kun taluttelin kivikkomäkeä ylös. Polkeminen onnistui suht ok mutta mikä tahansa äkkinäinen liike sai takareiden innostumaan heti. Maaliin kuitenkin selvittiin ja verrannollinen kierrosaika taisi olla 1:38.

Toisin kuin Jämillä niin tällä kertaa kalusto toimi vimpan päälle ja kuntopuolikaan ei täysin pettänyt kuskia. Elämyksenä rupeama oli harrastelu-uran hienoimpia. Ainut mikä jäi pikkasen hampaankoloon oli ajanottokellon arvosana suorituksesta, tuloksien tultua pieni vertailu listan muihin nimiin antoi aihetta spekuloida että ei tämä nyt ehkä ihan paras mahdollinen kuviteltavissa ollut suoritus ollut. Pieni itseruoskinta piristäköön sitten seuraavaa kisastarttia, mahdollisesti kuun lopussa ajettavaa XCM-cupin finaalia Hämeenkyrössä. Mikä tärkeintä niin näistä kisastarteista on taas syttynyt uusi liekki maastoajoon ja sitä myöten myös tulevan talven perusreenin puurtamiseen. Tuskin näillä lahjoilla nyt palkintovitriiniä tarvitsee Ikeasta ostella, mutta maastoajo nyt vaan sattuu olemaan pirun paljon hauskempaa kun kunto venyy jonkinsortin kaahaamiseen poluilla ja ylämäkiä jaksaa nousta sen verran että pääsee vauhdikkaista laskuistakin naatiskelemaan.

Seuraavan bloggauksen voisi tehdä sitten joku muu jäsenistöstä jotta tässä ei kukaan vedä johtopäätöksiä seuran toiminnan hiipumisesta ;=)

Strava

Ensin suomalaiset keksivät älypuhelimen ja sitten amerikan poika kopioi perässä vielä vähän suositumman. Polar innovoi ensimmäisenä urheilukellojen kanssa ja silti nykyään taitaa ainakin lähes jokaisella pyöräilijällä ja triathlonistilla olla rapakon takana suunniteltu Garmin. Samaa kaavaa noudattaen suomi-poika oivalsi jo tovi sitten älypuhelimen & suoritusten jakamisen voiman ja syntyi Sportstracker, kunnes Piilaakson kekkeruusit ehättivät taas kopioimaan ja vähän parantelemaan ja tekaisivat Stravan joka nyt valloittaa maailmaa.

Jos nyt sinänsä ajankohtaiset kansallistunteet siirretään hetkeksi taka-alalle ja ihmetellään asiaa objektiivisesti niin kyllähän Stravassa on jotain uniikkia oivallettu millä se on lunastanut paikkansa melko ruuhkaisilla urheilusuoritusten arkistointiin, analysointiin ja jakamiseen keskittyneiden applikaatioiden ja palveluiden pelikentällä. Pohjalla samat perusjutut kuin kaikilla muilla mutta sen päällä Stravassa on KOM / QOM eli King / Queen of Mountain fiitseri. Piilaaksossa (ja varmaan monella muullakin mäkisemmällä seudulla) oli jo ennen Stravaa ollut webbisiteja jonne oli kirjailtu ennätystuloksia paikallisiin mäkiin, joten Stravan kehitystiimin tehtäväksi jäi vain ottaa koppi ideasta ja tehdä siitä koko kansan huvia. Ja värvätä palveluun nippu ammattilaisia tuomaan katu-uskottavuutta.

Täällä kotomaassa ei kovin kummoisia mäennyppylöitä ole, eikä Strava siten ole vastaavaa huumaa saanut aikaiseksi. Voihan noita Stravan segmenttejä toki läiskiä tasamaallekin maantielle, mutta kyllä siinä vähän hukkuu idea kun tuuliolosuhteiden ja pyörien (TT vs. maantie) erot tekevät tulosten vertailusta aika arpapeliä. Näin ollen omakin Stravan käyttö oli pitkään rajoittunut siihen, että Mallorcan ja USAn pyöräreissuilla pääsi ihmettelemään miten nopsaan oikeat ajomiehet olivat jonkin mäentöppäreen ajaneet ja katsomaan amerikan tuttujen lähettämiä Strava-linkkejä omista suorituksistaan. Kunnes sitten paikallinen kova maastokuski Pärssisen Perttu keksi syöttää Kyötikkälän XCO-radan kokonaisena ja osioihin (nousut, vauhdikas polkuosuus & laskuosuus) jaettuna Stravaan. 

Tuota Kyötikkälän rataa on tullut itsekin nyt kesän aikana jonkin verran sahattua, sekä aluecupin harkkakilpailujen muodossa että myös maastointervallien tekemiseen. Dataa oli syntynyt jo yksittäisten kierroksien osalta, mutta nyt Pertun työn pohjalta pääsi todella helposti myös vertaamaan eri osuuksien kellotuksia, eikä vain omiin suorituksiin vaan myös Pertun ajoon. Pertun nopein kellotus on vaatimattomasti lähes 2min nopeampi kuin nopein oma intervalliveto ja Stravan avulla pääsi vertaamaan lähes metri metriltä että miten tuo ero rakentuu kierroksen aikana: ylämäissä tietysti, mutta myös paikoissa jossa itse kuvitteli olevansa jo nopea. Toisaalta taas oli pätkiä missä luulin eroa syntyvän mutta totuus oli toinen. Aikaisemmin olin ajanut radan lävitse yrittäen hosua vähän kaikkialla, mutta Stravan avulla valkeni että ehkä efforttia kannattaa säännöstellä vähän eri logiikalla.

Nyt on vuorossa keventelyä kohti ensi sunnuntain Ylöjärven maastoskabaa, mutta taitaa sen jälkeen taas Kyötikkälä ja Stravan voima vetää puoleensa, pitää myös ehättää testata Pertun Kauppiin virittelemä vähän rankempi XCO-rata (joka toki myös "Stravatisoitu"). Loppuun pitää vielä tunnustaa että tämä uusi addiktio tuotti myös vähän kuluja: vanha Garminin 500 oli pakko päivittää 510:iin koska jälkimmäisen glonass+gps antaa niin paljon tarkemman ja luotettavamman paikannustiedon joka taas edellytys Stravan luotettavalla toiminnalle maastoreiteillä. Kiitos Samun sain 510:n hankittua tiistaina myöhään työpäivän päätteeksi jotta sen illan maastovedot Kyötikkälässä ei mennyt haaskuuseen vaan Stravaan ;=) 

Kelit jatkuu

Ei tullut manailusta huolimatta syksyn sadekelejä vielä vaan intiaanikesä. Ajotoverit tosin taisi etupäässä ehättää jo off-seasonia viettämään ja huhu kertoo että pyörät ois nostettu tallin seinälle ja ulkoilut hoidetaan lenkkarit jalassa. Toivottavasti saadaan kuitenkin tutut syksyn cyclokoohotukset pyörimään pian taas. Taisi oma innostus reenailun tapaiseen lähteä pari vuotta takaperin juuri noilta syksyn lenkeiltä kun ajotoverit nöyryytti oikein olan takaa Lempäälän kuntopoluilla.

Omassa ohjelmassa on vielä ainakin kotikulmilla ajettava Ylöjärven XCM 15.9. ja mahdollisesti myös Hämeenkyrön XCM 29.9. Niitä silmälläpitäen on ollut vielä tarmokkaampaa lenkkeilyä ohjelmassa josko kesällä jonnekin kadonnutta kuntoa saisi vielä elvytettyä.

MA: 1,5h kevyttä krossarilla uudella reitillä

TI: 2x18min Pyntsän GP:n reitillä maantiefilolla, ok watit mutta olis koneesta voinut yläpäätä vähän enemmänkin irrota

KE: 1,5h kevyttä krossarilla, maanantain reitin versiointia

PE: Maasturilla Kyötikkälässä 6x mäkivetoja yht. 18min. Vähän lyhkäsiä tahtoo mäet olla tuolla(kin) kun tavoitteena oli alunperin 4min happivedot, mutta 3min oli toteutus ja siinäkin joutui tyytymään jo liikaa tasamaalla ajoon. Täytyy seuraavaksi käydä testaamassa Lukonmäkeä tähän tarkoitukseen.

LA: Erittäin kevyttä perheen kanssa Pinsiön maataideinstallaatioita ihmettelemässä. Tyttären Frogiin alle vanhat Spessun täpärin kiekot & kunnon maastorenkaat ja tyttären koulutus maasturikuskiksi lähti sujuvasti käyntiin. Harmi että tuollaisia Lamminpään helppoja neulaspolkuja ei ole aivan tässä omilla nurkilla, voisi tyttären innostus lopahtaa turhan nopsaan jos veisi paikallisille kivikko-juurakko poluille. 

SU: 3h tasaisen kovaa maasturilla Aapiskukolle ja takaisin. Keskari kovin koskaan ja huiman hienoa oli polkuja päästellä. Tullut näköjään liikaa ajettua vain maantiellä kun ajelu tuotti pienet kovettumat kämmeniin ja alaselkäkin vähän valitteli.

Yhteensä rapeat 10h. Ensi viikolla sitten keventelyä ja arpomista mitä matkaa lähtee ajamaan Ylöjärvelle, n.90km tuntuu napsun pitkälle ja toinen vaihtoehto 30km taas lyhkäselle.

Syksy?

Eri tunnusmerkit viittaavat vahvasti siihen että kesä olisi loppu ja syksy olisi taas tullut. Aina se kesän yht'äkkinen loppu näemmä yllättää. Vähän kuin ekat talviliukkaat autoilijat.

Yksi syksyn fillaroinnin oheisharrastuksista on uusien cycloreittien suunnittelu. Säilyy harrastus mielekkäänä kun ei tarvitse syksyn arjen peruslenkeillä samoja reittejä sahata päivästä toiseen. Google Mapsin ja Retkikartta.fi:n avustuksella on helppo pähkäillä uusia reittejä ja tarvittaessa piirtää ne MapMyRide.com:n avulla .gpx fileksi Garminiin ladattaviksi jos reitti menee sen verran vieraille seuduille että navigointiin tarvitaan apua. Eilisen uuden reitin teema oli urbaanicycloilu eli kaupunkialueen sisällä paljon touhua sisältävää ajoa: mutkaa ja pikkumäkeä, leveämpää ja kapeampaa uraa, myös pieniä polunpätkiä poimien sieltä täältä. Näitä tulee etupäässä ajettua yksin koska WBR-ajotoverit jostain syystä hieman vierastavat näiden reittien teknisempiä osuuksia. Jopa päivänvalossa, saatikka sitten pimeällä valoilla kuten eilen. Niinpä, siinä varma syksyn merkki kun on taas pakko kiinanlamppu ruuvata tankoon kiinni jos meinaa työpäivän jälkeen jopoa ulkoiluttaa. Toisaalta olipahan taas hauskaa pitkästä aikaa kurvailla pimeillä poluilla vain tankolampun varassa, ei ole mitään vaaraa että silmät lumpsisi tai että ajelu tuntuisi tylsältä.

Sunnuntaina ajeltiin rapeat 3 tuntia maantietä WBR pl. Tappi ja vahvistettuna Cervelo-perheellä. Pia jo ansiokkaasti kirjoittikin lenkistä blogiinsa. Vaikka tarinointi hetkeksi hiljeni kun vettä alkoi tulla kunnolla ja kuskit kastuivat läpimäriksi niin pulina palasi nopsaan kun pahin sade hellitti. Yksin ajettuna tuo olisi ollut kai jonkinsortin asennelenkki, mutta noin hienolla porukalla sitä ei voi sellaiseksi mitenkään luonnehtia. Kun oma jalkakin oli varsin ok ja salli pitkästä aikaa osallistumisen perinteiseen WBR-henkiseen ilotteluun niin tuota voisi jopa luonnehtia yhdeksi kauden parhaista lenkeistä. Raskas ja aavistuksen vilakka sade kyllä antoi aihetta olettaa kesän menneen ja syksyn tulleen.

Perjantaina oli sen sijaan vielä täysi kesä kun kävin Kyötikkälän XCO radalla tekemässä 3x12min vetoa. Rata oli rutikuiva ja siten nopea, myös kuski selvästi nopeampi kuin tuota edeltäneellä viikolla jolloin kiekat radalla oli n. 30sek hitaampia ja 2 vetoa riitti annokseksi. Saisi vauhtia lisääkin kyllä olla roimasti, edelleen tuntuu että joku rajoitin leikkaa nousuosuuksilla vauhdin pahasti, lieneekö sitten onkelma maksimihapenoton kanssa vai aerobisen vauhtikestävyyskunnon vai molempien kanssa? Kuskin paino on sentään pysynyt kesän grillikauden yli kuosissa, tosin jopo painaa ihan liikaa ja on muutenkin 26-tuumaisena eilisen teknologiaa. Spessun, Canyonin, Giantin jne. tarjontaa 29-tuumaisissa on tullut jo alustavasti tutkailtua…

Torstaina tuli ajeltua puolihöpöä Tapin ja Joukon kanssa. Mukavaa oli päästä Joukoa onnittelemaan pojat-40 sarjan maantieyhteislähdön SM-kullasta! Kun Tappi oli laihiksella ja Joukolla kisakausi pulkassa niin ajelu oli leppoisaa näiden poikien mittareilla. Vähän tuli lenkuran loppuun ohjelmaa kun Leukun pitkän alamäen jälkeen nousin putkelle pikkutöppyrässä. Takaa kuului kolahdus ja Fizikkihän se siellä kieriskeli asfaltilla. Takaruuvi & kynsi oli irronnut ja etummainen oli riittänyt pitämään sen paikoillaan niin pitkään kun paino oli satulan päällä. Ruuvia ei tietenkään enää mistään ojanpenkasta löytynyt vaikka Tappi ja Jouko sitä tarmokkaasti auttoivat etsimään joten lenkin vikat 5km sai ajaa putkelta. Ihan sopiva loppu satulansäätäjälle joka ei ollut muistanut tarkistaa ruuvien kireyttä.

Edellistä edeltävältä viikolta voisi nostaa tähän vielä torstailenkin WBR-porukalla Säijässä. Valkku istui tällä kertaa keulilla ökybemarissaan ja me muut kolme olimme jopoilla liikenteessä. Motorpacing taitaa olla oikea termi tuolle touhulle ja itsellä oli eka kerta kyseessä, mutta ei varmastikaan viimeinen. Hauskaa oli, vaikkakin aika happamaa ajoittain. Ensi kerralla voisi ehkä alkuverran tehdä eri kaavalla, nyt ekat 8min suoraan startista kylmiltään tönättiin Leukun mäkeen 260w keskitehoilla. Valkku voisi myös aerodynaamisen sedaninsa vaihtaa vaikka 90-luvun kartano-Volvoon.

Kalenteria kun katsoo niin syyskuun puolella ollaan. Tässä se viimeinen ja varma merkki siitä että kesä on ohitse. Tovi ehkä vielä Cervelolla ulkona kunnes siirtyy trainerin päälle sisälle ja cyclo saa ajoa senkin edestä, ehkä myös maasturikin viime vuotta enemmän jos ei kosteat juuret ja kivet ala liikaa ahistamaan.

ISM-Tempo 2013, Säkylä (edit: video lisätty)

Säkylässä ajettiin menneenä viikonloppuna Ikäluokkien suomenmestaruuskilpailut tai tuttavallisemmin vain koukkis-SM:tä tai rollaattorisarja. Järjestäjät olivat pystyttäneet kotomaisessa mittakaavassa ihan hienot puitteet maaliportteineen ja "ultimo kilometro" pylväineen ja kun keli oli kutakuinkin hienointa (pyöräilyn näkökulmasta) koko kesänä, niin mikäpä oli ajaessa.

Kuokkistempo oli omalla kohdalla ihan selkeä päätavoite kaudelle ja melkein vuosi treeniä ja valmistautumista takana. Mestari Martikaisen avittamana kunnonajoitus oli onnistunut melkolailla nappiin ja kun edellisenä viikonloppuna Hannun, Samun ja Pian kanssa koeponnistettu reitti oli melkein Pohjanmaan tasainen ja lajiin liittyvä matematiikka on jokseenkin syöpynyt mieliin vastustamattomasti, niin tiesin aika hyvin, minkälaiset mahdollisuudet onnistuessa olivat. Joten ihan hitusen oli jopa havaittavissa jännitystä ilmassa.

SM-temposta lähtien oli taottu melkoisen kovaa treeniä ja kovaa määrää (kaikki on tietenkin suhteellista, toim.huom.), joka huipentui pari viikkoa ennen kisoja, josta eteenpäin otettiin amerikankielellä taper, en häpeäkseni tiedä suomennosta, mutta kyseessä on hallittu (progressiivinen) treenivolyymin lasku ennen tapahtumaa. Oisko se sitten "keventely", joka sinällään on harjaanjohtava termi, koska menestyksekkäissä tapereissa pidetään intensiteetti varsin kovana, mutta vähennetään tunteja. Jokatapauksessa, pisin ja korkeimpaan "tuoreuteen" (watti-termeillä TSB) koko pyöräuralla johtanut. Olin hitusen hermostuksissani asiasta, koska en ole välttämättä suorittaunut kovin hyvin tuoreella jalalla, mutta paljon levänneenä viimeiset avaavat treenit nousevat isoon merkitykseen.

Perjantaina uudet tuubit alle, perinteinen fillarin kiillotus ja kamojen pakkaus valmiiksi autoon.
Olin hakenut johtavan triatleetti Litmasen Smart Enve 8.9 "treenikiekkoparin" etusen lainaksi, mutta viime hetken palaverissa Hannun kanssa todettiin, että lähes tyyneksi ennustetussa kelissä ero omaan FFWD F9:iin on mitätön tai voi jopa kääntyä kapeamman F9:n eduksi, joten uusi tuubi meni siihen ja Enve lähti varakiekoksi.

Seuraavana aamuna manageri Hartman ja tekninen asiantuntija Onnela matkaan mukaan ja nokka kohti Säkylää. Paikanpäällä perinteiset säädöt ja verraamaan, jonne Sain Jani mukaan pohdiskelemaan tulevaa kisaa.

Lähtöjärjestys oli arvottu kutakuinkin viime vuoden maaliintulon käänteiseen järjestykseen, mutta lähtökarsinaan valmistautuessa kävi hienoiseksi harmiksi ilmi, että minuuttimies oli jäänyt pois, joten en saisi eteen selkää, jota ajaa kiinni. No, tempo on yksinäistä puurtamista ja sillä hyvä. Alusta suunnitelman mukaisesti aika maltilla liikkeelle. Malttia riitti parin, kolmen ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen lähdin puskemaan ehkä hitusen turhan kovaa ja kun edessä oli reitin "nousu" 40m 4km matkalla, niin eipä siinä auttanut himmaileminen. Kympin kohdalla ajo tuntui jo kohtuullisen pahalta ja käännössä lähes sietämättömältä, enkä kyllä vielä tähän mennessä käsitä, mistä kaivoin sen jempin, jolla puskin paluun wattia kovemmilla tehoilla, kuin menon. Ehkä päätavoite pisti yrittämään, eikä perässä huoltoa ajaneen Hannun ja vaimokkeen osuutta periksiantamattomaan yrittämiseen voi väheksyä siinä, kohdassa, kun tuntui erityisen pahalta, eli about koko paluumatkan : ).

 Ei ainoastaan näytä hitaalta, vaan on myös sitä, reitin ainoassa "nousussa". 

Paluun alamäen tiesin olevan omaa vahvaa aluetta, joten painoin menemään ihan säälittä ja kun 5km kyltti ilmestyi näkyviin, niin muistelin valmennusjohdon ohjetta, että alku ennätystehoilla ja viimeinen 5km kovinta kärsimystä ikinä. Selkeä ohje. Noin kilometri ennen maalia sain 2min edellä lähteneen kuskin kiinni josta vielä pieni lisäponsi ja huitaisin samantein kyselemättä ohi. Mutta 500m kohdalla otin tiessä olevan korokkeen sen verran varovasti, että kaveri kiri takaisin keulille ja siitä sitten sinniteltiin rintarinnan maalilinjan yli.

Ei hajuakaan sijoituksesta, enkä jäänyt ihmettelemään muiden maaliintuloja, vaan lähdin samantein ajamaan verraa vähän perässäni maaliin tulleen Janin kanssa. Jätin tarkoituksella sijoituksen spekuloinnin sikseen, koska erot kärjessä ovat pieniä ja pienet asiat voivat kääntää suuntaan tai toiseen. Mulla, kun ei ole Garminiin viritetty matkoja tai keskinopeuksia, vaan taulussa on ajon aikana vain teho, keskiteho ja aika ja luotin reitin olevan järjestäjien kartassa merkattu 29km, joten jonnekin, hieman alle 40min tullut aika tuntui melkoisen vaatimattomalta.

Verralta palatessa törmäsin epäonniseen seurakaveriin J-P:hen, jolta oli mennyt kumi viitisen kilsaa ennen maalia ja oli taluttanut fillarin sieltä lähtöalueelle saakka! Aikamme asiaa puitui J-P totesi, että onnittelut muuten mitalista, johon totesin, että ai jaha, että sellaista. Hitusen sydän pamppaillen lähdin kohti huoltokomppaniaa, joka voivotteli ensimmäisenä, että jäin neljänneksi, että tosi tiukoille meni. Hitusen epäuskoisena ja ristiriitaisin tuntein kysyin, kuka tuli eteen ja Hannu sai kaivettua, että öö Mattilalle jäit 10 sekuntia. Porukka oli ihan naksun liian väkisin vakavan näköistä, jotta vedätys olisi mennyt läpi : ). Samantein itse tarkistamaan tuloksia ja seinällä oli lappu, joka vakuutti kolmatta sijaa.

Jokseenkin innoissani palkintojenjakoa odotellessa päivittelin vielä huonoksi jäänyttä aikaa ja Maisniemen Kreu ihmetteli samaa, että miten on keskarit voineet jäädä noin huonoksi, kunnes joku tiesi vierestä kertoa, että kyllä reitti ihan täysimittainen 30km oli.

Tästä uhkaa taas venähtää pienoisromaanin mittainen tarina, joten jätän tarkemmat detaljit podiumseremoniasta kuvan kerrottavaksi ja paluumatkan sikseen.

Mutta päivä meni pulkkaan ja fiilis vielä seuraavanakin päivänä ihan mainio. Kiitokset vaimokkeelle tuesta ja kannustuksesta ja kaikesta muusta, Tommille valmennuksesta, Hannulle teknisestä sparrauksesta ja muuten vain jemppaamisesta, tiimikavereille treeniseurasta ja ihan muuten vain ja Samulle/Signaturelle Suomen nopeimmasta kalustosta.


Tulokset (Tommi ja Pia kuittasivat omat sarjansa ehkä jokseenkin yllätyksettä): http://www.tulospalvelu.profiili.fi/SIRA_Files/downloads/SAAPUNEET/2013/sakyla_24.8.htm

 1. Pasi Ahlroos 39:18,5

2. Kreu Maisniemi 39:29,8

3. Allekirjoittanut 39:47,1

Kylmää ja erityisesti märkää kyytiä Turun seudulla

Viikon teutaroinnit tapahtuivat aika lailla lauantaina, kun osallistuin toisen kerran peräkkäin Route300 tapahtumaan. Piti jotenkin kait alunperin tankkaillakin tapahtumaan, mutta se jäi kaikessa arjen hössäämisessä tekemättä. Toisaalta vararavintoa on kertynyt pitkin kesää ihan riittämiin, mutta pötsirasva ei tietenkään ihan samaa efektiä tuo pitkään suoritukseen kuin kunnon hiilari-nestetankkaus. Alku- ja myös loppuviikosta oli työkiireitä ja aika lailla väsyä, joka johtuu pääosin lomalla vierottumisesta arjen tiukkoihin aikatauluihin lisättynä arkiviikon lyhyillä yöunilla. Jäi sitten treenit ja palauttavat pyörittelyt vähiin ja toisaalta MTB rogaining painoi jaloissa vielä alkuviikosta. 

Lauantain Route300:ssa oli tänä vuonna tarjolla uusi 34kmh keskinopeusryhmä ja menin siihen, kun ajattelin että reilu 300 kilometrin matka tuolla vauhdilla pituudestaan huolimatta olisi suht leppoisaa isolla porukalla ajettaessa. Siis säästely oli mielessä viikon päästä häämöttävien koukkupolvimaantiekisojen takia. Sääennuste näytti koko viikon ajan lauantaille pisaroita ja meinasin jo heivata osallistumisen, kun en ihan niin ihastunut ole maantiepyöräilyyn, että läpimärkänä sitä vapaaehtoisesti viitsisin tehdä. Päätin kuitenkin lähteä la aamuna klo 4:30 ajelemaan autolla kohti Turkua. Oli aika rapea aamuherätys 3:50, kun viikon yöunet olivat olleet viiden ja kuuden tunnin väleillä ja vielä parina yönä koiran kusetus lyhentämässä unosia. Onneksi sain to-pe yölle unta kunnon siivun ja perjantain olin Tampereella. Muuten oli pitkin viikkoa kulkemista Hesaan ja yhden kerran Turkuunkin. Voisipa todeta, että arki on koittanut.

Itse pyöräily lähti kuivassa säässä liikkeelle ja sitä saatiinkin nauttia aina ensimmäiselle huoltopisteelle asti n.75km kohdalle. Juuri ennen taukoa alkoivat ekat pisarat tippumaan ja heti tauon alettua tuli sade, joka ei sitten loppunut oikeastaan koko matkan aikana. Tuultakin oli sen verran sopivasti, että matkassa oli mukana varmasti riittävästi henkistä ja kyllä ihan fyysistäkin haastetta. Varsinkin yläkroppa ja niskat jäykistyivät matkan edetessä, kun sai ajaa ihan läpimärkänä useamman tunnin. Onneksi älysin pukea paidan taskussa kulkeneen sadetakin jo 200km taukopaikalla. Fiksummat kaverit vetelivät niitä päälle paljon aikaisemmin. Se nimittäin muutti olotilan ihan siedettäväksi ja ja antoi lämpimän lihasopan (n. 200km taukotarjoilu) ohella alkumatkan hyvät fibat takaisin. Niillä mentiin sitten maaliin asti ja oli kyllä avoittajan olo, kun matka oli takana.

Jotenkin tuo tapahtuman järjestely osuu omaan mieltymykseen kuin nenä päähän. Ihan hirveää hengen paloa minulla ei ole ajella +300km matkoja, mutta Routessa on sopivan leppoisa meininki ja huolto pelaa viimeisen päälle. Meillä oli koko ajan etuauto matkassa ja huoltoja oli matkalla viisi. Ekat kolme parilla eri paloasemalla ja kaksi muuta huoltoa etu- ja taka-auton peräloosterista tajoiltuna. Takana kulkevaan autoon sai laittaa oman huoltokassin, josta olisi voinut vaihtaa vaikka kuivia ajovaatteita. En vaihtanut, mutta sentään eturattaan vaihdoin kerran pienelle ihan alkumatkasta pienessä kinkamassa. Porukka oli tänä vuonna selkeästi kokenutta ryhmäajokaartia ja parijonossa ajo toimi varsin mallikkaasti leppoisalla fiilikselle niin kuin tuollaisella matkalla minun mielestä pitääkin. Taidan olla liian vanha noihin kilpastartteihin, kun tulee näin paljon ylisanoja pirkkalaiselta (ent. tamperelainen) turkulaisten järjestämälle tapahtumalle, mutta kyllä se vaan toimi loistavasti ja ryhmän kaput hoitivat hommansa viimeisen päälle mallikkaasti. Riippuen minkälainen Gärmääni oli matkassa tuli vähän variaatiota saavutettuun keskariin. Pääsääntöisesti mittarit näyttivät tavoitetta eli 34kmh.Alussa ja lopussa oli keskustan hitaat pätkät eli varsinainen ajo oli ihan taatusti tavoitevauhdissa. Omalta osalta reissu oli henkisiä sadekylmyyskärsimyksiä ja nivusten verihiertymiä lukuunottamatta suht helppo. Silti ovat tänään jalat olleet aivan tyhjät. Pikkasen jänskättää, että toipuvatko ensi sunnuntaille. No sen tuntee loppuviikosta eli nyt vaan relaa ja loppuviikosta pieniä nypyjä. Isoin haaste tällä hetkellä on saada takakiekossa loiskuva vesi poistettua. Tiistai ja keskiviikko menee ehtoiden puolesta työjtutuissa, joten torstai perjantai on herkkien tekojen päivä.

Tässä viikon tekoset tulevia tilastotarkasteluja varten:

Ma&Ti lepo

Ke Vesisadetta ja trainerillä 1h napakka harjoitus. Suurin voitto oli raahautua Werstaalle ja voittaa sohvan vetovoima, kun väsy oli päivän päälle aika turruttava. 10min verkka + 10min VK 326W + 10min palauttava 151W + 20min VK 278W jossa 2min välein 20sek tehon nosto 400W haminoille + verra 10min

To Juoksulenkki ensin koiraa vetäen 35min + koiran vetämänä 5min kun tajusi että ollaan kohta kotona + 15min reipasta omin päin. Yht 55min

Pe Auton pakkaus 

La Route300 9.14h ja 313km. Minun Gärmääni näyttää alle 34 keskaria. Keskiteho 174W, normalisoitu teho 212W ja keskisyke 135.

Su Koiran kanssa metsässä kävelyllä - ei muuta.

Viikko yhteensä 11.09h

Maantiekausi alkaa olemaan yhtä tapahtumaa lukuunottamatta pulkassa. Toki hyvien kelien jatkuessa ehtii vielä monta hyvää lenkkiä ajamaan ennen kuin maa jäätyy.