Juuri kun Jämi84 oli taas pikkaisen sytyttänyt välissä hiipunutta treeniliekkiä niin kesäkelien loppu, sadekelien alku, Epicin joutuminen varikolle korjauksiin ja hektisempi jakso töissä iskivät vastakarvaan puolivälissä elokuuta. Hain tuntumaa tunnin setin verran tulevan talven trainerikoomailuun ja siitä toipumiseen menikin sitten puolitoista viikkoa. Ei vaan innostuttanut ja vapautuneelle ajalle oli aivan riittämiin muuta tekemistä kuin jyystäminen kellarissa. Adaptaatio elämään ilman liikuntaa sujui häkellyttävän nopeasti, ilman mitään vieroitusoireita endorfiineista.
Onneksi pelastus soffaelämästä kävi yhtä nopsaan kuin oli kys. elämä alkanutkin. Sateeton ilta ja pieni siivu maantietä Santun ja Samun kanssa höpistessä. Epic huollosta seuraavana päivänä ja haltioitunutta ihastelua brainin toimintaan nyt kun se viimein toimi niinkuin Spessun insinöörit olivat sen suunnitelleet. Pieni koeajo samana iltana ja perään lauantaina neljän kuskin porukalla yksi kauden parhaista lenkeistä. 4 tuntia parhautta Lamminpään poluilla, hienoja laskuja, teräviä ylämäkiä, nopeita kaahauspolkuja, satunnaista pientä jumppapätkää ja moni poluista itselle uusia. Jalat riittivät nippanappa letkan mukana pysymiseen, tosin loppupään ylämäissä ajotoverit ruopivat vastustamattomasti karkuun. Lamminpäässä juurien ja kivien esiintymistiheys vielä tuntuu olevan kuin varta vasten Epicin brainejä varten suunniteltu, riittävästi jotta täpäristä on iloa, mutta ei yhtenäisiä kivikkokenttiä joissa brain tuntuu menevän vähän tukkoon.
Jalat olivat aika naatit alkuviikon, mutta eloa alkoi löytyä loppuviikosta. Pari vajaan parin tunnin lenkkiä valmisteluna sunnuntain finaaliin. Taas kasassa neljä kuskia, ilman epäselvyyttä siitä kuka saisi hikoilla eniten pysyäkseen rennon reippaassa menossa mukana. Suunta tällä kertaa itään, harjuja pitkin kohti Aapiskukkoa. Aikaisen aamun keli niin kostea että vesi tiivistyi ajolaseihin ja heikentynyt näkyvyys teki tutuistakin poluista flippereitä joissa eturengas poukkoili sinne tänne märistä juurista ja kivistä. Suppalasku jossa kovassa vauhdissa vastaan tullut jättimäinen veden syömä rotko ehti ensin säikäyttää ja sitten ilahduttaa kun kuski pysyikin oikein päin fillarin selässä. Idän polut eivät aivan vedä monipuolisuudessa vertoja Lamminpäälle, mutta kauas ei jääty. Taas löytyi uuttakin polkua, porukalla kun tulee sahattua muutakin kuin niitä omia vakioreittejä. Tällä kertaa tuntui että jalat jaksoivat pitää yllä reipasta retkivauhtia jo hieman paremmin kuin edellisenä viikonloppuna.
Totisempaa treeniä tuskin tulee enää tässä kohtaa kautta ajettua, mutta kunhan nyt tulee reippaita kilometrejä sen verran että maastovauhti tästä vielä aavistuksen parantuisi ennen lumien tuloa. Hauskuus poluilla kun tuntuu korreloivan aika vahvasti sen kanssa miten jalka jaksaa pyörää viedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti