Retkioppaana Mallukalla

Kaksi aikaisempaa kevätreissua Mallukalle jättivät erittäin hyvät fiilikset joten oli helppo innostua mahdollisuudesta lähteä sinne uudestaan vielä näin kotimaan kauden päätteeksi. Etenkin kun kotimaan intiaanikesästä alkoi pikkuhiljaa veto uupua. Tällä kertaa kyseessä ei ollut "leiri" vaan pyöräilyn jalon harrastuksen tartuttaminen uusiin ihmisiin. Retkelle mukaan lähti oman, jo parilta kaudelta ajokokemusta omaavan, paremman puoliskon lisäksi pariskunta joiden maantie (tarkemmin cyclo) harrastus oli virkaiältään hieman nuorempaa sorttia: toisella pyörä oli ollut n. 3 viikkoa ja toisella kahden ajokerran verran. Ilmeisesti olin onnistunut kuitenkin hehkuttamaan Mallukkaa sen verran, että sinne kuitenkin haluttiin lähteä ja nimenomaan pyöräilemään. Ja mikäs onkaan hienompi tapa saada uusi harrastus heti vauhtiin ja kunnon addiktioksi.

Ajankohta ei ollut yhtään hullumpi, eikä vain Suomen kelien puolesta. Mallukalla oli vielä luvassa +25 astetta kelit, lämmintä siis, mutta ei kesäisen sietämättömän kuumaa ja lisäksi pahin turistikausi oli ohi joten hinnat olivat kohtuulliset. Olisi voinut ehkä odottaa lokakuun puolelle, mutta silloin näytti jo kelit epävakaammilta ja työkuviot jne. hankalammilta. Ankaran lentojen arpomisen jälkeen matkan pituudeksi tuli 3 ajopäivää eli "pitkä viikonloppu". Kohteeksi valikoitui Can Pastilla Palman lentokentän kupeessa ja näppärästi Lexbergin Runen vuokraamo oli naapurihotellissa.

Reittisuunnittelu vastuu tipahti "kokeneelle" Mallukan kävijälle ja siinä sitten tuntuikin etenkin alussa riittävän pähkäiltävää. Omat muistikuvat harrastuksen aloituksesta oli kovin kaukaisia, eikä siten oikein ollut selvää kuvaa että minkälaisia reittejä uskaltaisi tälläisellä porukalla ajattaa. Toisaalta vaakakupissa painoivat myös omatkin intressit reittien suhteen, ihan ei viitsisi pelkkää rantabulevardia tai 30km lenkkiä Can Pastillan läheisyydessä pyöriä. Onneksi mieleen muistui vanha sanonta matkasta ja vauhdista.

Näin sitten ensimmäisen päivän reitiksi muodostui n. 80km edestä Mallukan maalaisteitä ja pikku-kyliä välttäen isompia korkeuseroja, ja siten suunniteltuna että olisi mahdollisuus lyhentää reittiä kesken matkan tarvittaessa. Usko oli vahva että tämän reitin avulla saisi kalibroitua seuraavien päivien ohjelman. Vanha sanonta osoittautui todeksi, kun vauhti oli kohdillaan niin matkasta ei tullut mitään ongelmaa retkueelle. Tahti oli toki varsin kevyttä omille jaloille, mutta tulipahan kerrankin ajettua kevyttä pk:tä ja oli mahtavan hienoa fiilistellä Mallukan maalais- & kylämaisemia kun tällä kertaa oli aikaa rauhassa katsella ympärilleen. Tälläinen "kaffee-lenkkeily" on ehkä turhaan jäänyt liian vähille aiemmin.

Näihin teihin ei ihan äkkiä kyllästy

Näytti kaukaa lyhytkarvaselta siililtä, mutta olikin kovempaa tekoa

Toiseksi päiväksi oli sitten ajatus päästä ihailemaan vuoristomaisemia kuitenkin ilman yletöntä ajomatkaa ja nousumetrejä. Tästä syntyi peräti kolme suunnitelmaa: Plan A oli bussilla Port de Solleriin josta taksilla Puig Majorin päälle ja Llucin kautta alas. Plan B oli sama bussi mutta ylös Deia:an omin voimin jos taksia ei saisi ja Valdemossan kautta takaisin. Plan C sitten Palman bussiasemalta Valdemossaan ja Deia:aan josta takaisin. Taisi reittiopas ottaa vähän liian tosissaan hommansa, mutta ei mennyt hukkaan vaivannäkö ;=) Aamulla aikaisin pika-aamiaisen jälkeen korttelirallia Palman bussiasemalle jonne ehdittiin kyllä nipinnapin ajoissa, mutta kumpikaan suunnittelluista busseista Solleriin eivät kelpuuttaneet pyöriä kyytiin. Interwebin tarinoiden mukaan olisi kyllä pitänyt onnistua…Plan C sitten vain käyttöön ja kohti Valdemossaa itse polkien.

Opas oli etupäässä kartalla, paitti silloin kun ei ollut

Ihan en ole varma kuka oli eniten kauhuissaan kun Valdemossan mäkeä lähestyttiin: ensikertalaiset vai retkiopas. Hienosti kuitenkin mäki lähti nousemaan ja kun homma näytti olevan opastettavilla hanskassa niin opas uskalsi ajaa oman vedon ylös kylään ja kurvata sieltä sitten takaisin alas opastettavien luoksi. Vähän oli totisia ilmeitä vastassa, mutta hienosti koko porukka runttasi ylös kylään. Patongin mittainen tauko ja kohti Deia:aa. Oppaan suunnitelman mukaan Deia:aan piti olla nousu joten sieltä olisi sitten kiva lasku takaisin samaa reittiä. Vähän ihmetytti kyllä kun olikin laskua joka tuntui vaan kestävän ja kestävän. Oli sitten tullut luettua vanhoja ajodatoja väärin päin…Deia:ssa pitikin sitten pistää lyhytsanomat viuhumaan kotosuomeen Santulle jotta saisi selvyyden miten raskas olisi ad hoc suunnitelma jatkaa Solleriin ja tulla sieltä pikku-Sollerin solan kautta pois. Sitten vain myymään ideaa opastettaville. Tovin kesti ja ehkä piti vähän sekavasti kertoa vaihtoehtojen eri puolet jotta syntyi oppaan vahvasti preferoima päätös jatkaa kohti Solleria.

Onhan Leukun mäestä Pirkkalassa melkein samanmoiset näkymät, mutta jotenkin tuolla Mallukalla meri on vähän sinisempää sävyltään?

Sollerissa ruokaa tankkiin ja taas hirvitti opasta: miten paljon tulisi sanomista kun jaloissa alkaisi painamaan ne lähes 500 nousumetriä mitä vaadittaisiin Sollerista poispääsyyn. Sopivasti aurinkokin hehkutti avoimelta taivaalta +26 asteen teholla. Taas oli opas heikko uskossaan ja noviiseilla kampi pyöri sutjakkaasti. Näin opas sai vetää omaan tahtiin Sollerin solan serpanousun ja vähän kisutellakin töppäreeseen osuneen sakemannilauman kanssa. Vuorilta ehdittiin juuri sopivasti alas kun taivaat aukenivat, onneksi näin, koska serpalaskut vähän hirvittivät noviiseja ja rankkasateessa niistä olisi tullut todella liposia.

Asfalttia rullalle pikku-Sollerissa. Huom. vain kuvausta varten toikkarointia väärällä kaistalla.

Kolmantena päivänä sitten napsun kevyempää kruisailua jonka kohokohtina mm. erityisen hieno, oppaallekin uusi, maalaistie Algaidan itäpuolella ja kohokohtana Curan luostarimäen huiputus. Cura nousi jo porukalta rutiinilla kuin vanhoilta tekijöiltä.

Curan huipun nurkilla...Kuvakulma ei sitä kerro mutta toi rinne oli melkosen jyrkkä tossa ja irtokivee. Hirvitti kattella kun ohjastivat pollen alas siitä. 

Valitettavan nopsaan hienot kolme päivää oli ohitse ja edessä oli paluu hyisiin keleihin kotimaahan. Vähän vaatii taas adaptaatiota…Porukan puheista jäi kuva että tästä ei tullut viimeinen reissu Mallukalle fillaroimaan. Ja sopisihan se itsellekin siellä vaikka pari kertaakin vuodessa poiketa jatkossakin. Ja ei voi kuin hattua nostaa ensikertalaisille jotka kaikki kirjaimellisesti voittivat itsensä!

Tänne uudestaan viimeistään ensi keväänä...