Tällä viikkoa työmatkalta paluun jälkeen ehti arkena yhden tunnin lenkuran vetäistä, siinä 30min vähän rapeampaa. Lauantaina onnistuin nukkumaan onneni ohitse aamulla (ja ehkä parempi niin) ja missasin Santucus ja Tappi duon kohtuu jäätävän 2x20min setin. Omalle lenkille ei ollut mitään juonen tynkääkään mielessä joten päädyin sitten ajamaan "no man's land" henkisen 2h temposetin jossa tehot keikkui kynnyksien välissä poukkoillen, fiiliksellä mennen. Ihan mukava setti ja meni ennakko-odotuksia paremmin.
Sunnuntaille Tappi oli speksannut perinteisen Ellivuoren retken. Hieman vajaalla wbr-miehistöllä koska Santtu ennätti karata etelään lomaileen. Onneksi Junnu pääsi paikkaamaan. Muitakin yritettiin huhuilla mukaan mutta ilmeisesti wbr-retkien maine ei ihan parasta a-luokkaa ole koska aamun luvunlasku osoitti vain kolmen kuskin olevan viivalla.
Keli oli varsin lupaava jo heti aamusta, tosin Tappi ilmeisesti oli pahasti huolissaan ajotovereiden kunnosta ja oli aamulla varustautunut irtohihoilla ja tuuliliivillä. Sain sentään hihat puhuttua mieheltä veks ennen lähtöä mutta tuuliliivi lähti myöhemmin vasta Junnun luvattua että tänään ajettaisiin muutakin kun pk:ta.
Alun parituntinen pätkä Kiskokabinetin kahvitauolle on Ellivuoren reitin hienointa osuutta. Maalaismaisemia, hyväkuntoista asfalttia ja pääosin vähän liikennettä. Pieniä mäentöppäreitä riittävästi joissa etenkin Junnu innostui provosoimaan kokeneempia matkakumppaneitaan. Näihin hötkötyksiin suhtauduttiin alussa stoalaisella tyyneydellä kunnes jokaisessa fillaristissa elävä pikkupoika pulpahti pintaan ja mäkiä kirmattiin porukalla ylös sen verran mitä itse kunkin jaloista irtosi. Kiskokabinetille kun päästiin niin AP ja NP wattien ero kertoi ajon olleen ei niin tylsän tasaista.
Kolat huiviin ja takaisin tien päälle. Jalat takaisin käyntilämpöön ja seuraava tunti painettiinkin hartaan tunnelman vallitessa, vetomiehen vaihtuessa minuutin parin välein ja tempon ollessa tasaisen rapsakkaa. Intoa tarinaniskentään ei tuntunut riittävän kellään, mutta eipä sitä turhaa pulinaa aina kaivatakaan kun tuuli suhisi korvissa, ketjut surrasivat ja vaihteet kolahtelivat paikoilleen tarjoten fillaristin parasta musiikkia.
Liekö kolan syytä vai mitä lie niin allekirjoittaneen urkkajuoma ei enää imeytynyt tämän pätkän loppupuolella. Ja taisi weekend warriorin kuntopohjakin osoittaa sortumisen merkkejä. Ensihoitona oli pakko nöyrtyä jättämään omat vetovuorot vähille kun matka suuntautui kohti pohjoista ja Tottijärveä. Ajaminen rauhoittui mitä nyt paremmin jalkaa omaavilla ajotovereilla riitti hyvin energiaa ajaa pieniä kiihdytyksiä ja muita kujeita. Tapin uuden jopon innoittamana "venga, venga" huudot kajahtelivat aina kun jompi kumpi ajotovereista yritti taikoa vähän lisää yritystä irti toisesta veijarista. Hyvin tuntui yllytyshulluille toimivan. Tiukalla peesillä pysyin kyllä pääosin kelkassa, mutta teema oli vaihtunut ajamisesta roikkumiseksi.
Jossain Nokian kulmilla sitten oma kulku romahti ja piti pyydellä kauniisti vauhdin himmaamista ylämäessä kun tehojen noustessa hetkeksikin yli 300w alkoi reisilihakset nykiä pienen krampin merkeissä. Tästä eteenpäin matka kotiin olikin sitten suht rauhallista nilkutusta. Saipahan pojatkin siinä vähän pakotettuna sitten rauhallisen loppulämpän.
Garmin sanoi kotona 162km, 5h11min. Pitkästä aikaa hienoa wbr-hengen mukaista koohotusta, Tapin ja Junnun jalat iskussa koko matkan, oma kyky osallistua iloitteluun rajoittui vähän yli retken puolivälin.
Viaton ohikulkija joutui tutustumaan Lumian käyttöliittymään ja näpsäisemään kuvan hikeä valuvasta kolmikosta juuri ennen kuin tiet erosivat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti