Amerikan meininkiä

Tässä ehtikin näköjään jo tovi vierähtää ilman hölinöitä tänne. No eipä tässä sitten Pirkan suurempaa kerrottavaa ole ollutkaan: pari 7h viikkoa ja vähän watit hukassa, aluecupin tempo sentään täytti minimikriteerit. Juhannus viikonlopun lauantai-iltana tulikin sitten lähtö työreissulle rapakon taakse. Lenkkarit läks mukaan mutta kun arkipäivät meni keskimäärin 7:00 - 21:00 töiden merkeissä niin tekosyiden keksimisessä ei ollut suuria vaikeuksia. Jotenkin tuo kuntoilumattomuus unohtui kuitenkin iltaisin kun oli aika sapuskaa hommata ja iltapalan kalorit oli hyvinkin laskettu niin että ei mitään palautumista haittaavia vajeita päässyt syntymään.

Työviikon aikana selvisi että firman juuri aloittanut paikallinen myyntiveijari harrastikin golfin sijaan fillarointia. Ja näin suunnitelmat viikonlopun omista ajoista vaihtuikin paikalliseen ajotouhuun tutustumiseksi, ajoseuraa oli tarjolla molemmille päiville. Enää vain tarvittiin pyörä, muut vermeet oli kyllä mukana. Hieman oli homma vain jäänyt viime tippaan ja vuokrajopoa ei meinannut mistään löytyä. Palo Altosta löytyi pelastus, Trekin Madone demopyörä, tosin hinta oli pikkaisen suolainen.

Kuvakulma valittu niin että siitä ei näy tuhtia pinoa spacereita stemmin alla

Perjantaina ehti just ennen auringon laskua ajaa lyhkäsen koeajon jossa sai jotenkuten kosketuspisteet pyörään omien preferenssien mukaiseksi. Lauantaina sitten 7:30 pyörä auton perään ja kohti Palo Altoa (joo, nää paikalliset suosii vähän aiempia lähtöaikoja kun osa WBR:n miehistöstä ;=)

Porukan osallistujat näytti ensisilmäykseltä melkoisilta weekend warrioreilta: pyörät oli kyllä vimpan päälle, S-Worksia sun muuta, mutta stemmien alla oli kaikilla törkeä pino spacereita ja ajopaidat keskimäärin ei ihan racer fit mitoituksella. Lyhyen jutustelun jälkeen selvisi, että kyllä pojat kuitenkin ihan tosissaan harrastivat ja pari veijaria oli juuri lähdössä Ranskaan ajamaan Tourin isoja nousuja, pari muuta oli siellä jo käynyt aiempana vuonna ja joku oli kisutellutkin nuorempana. Keli oli heti aamusta mukavan rapsakka +30C, kirkas taivas ja päivän mittaan Garmin rekisteröi jossain vaiheessa +42C astetta, auton mittarin tyytyessä näyttämään +36C lukemia.

Matka suuntautui läheisille kukkuloille, missä puheiden mukaan suurin osa ajeluista tapahtui. Normaalia tasaista ei juurikaan ilmeisesti harrasteltu, osin kai johtuen siitä että sitä oli tarjolla eniten laaksossa missä oli liikennettä ja liikennevaloja vähän liikaa. Tämä sen sitten selitti miksi kaverit ei ihan hirveästi panostaneet aerodynamiikkaan. 

Startti oli pillistä heti vastamäkeen ja varsinainen ensimmäinen kunnon nousu oli Page Mill Road 10km alkulämpän jälkeen. Eka kilsa oli suht rauhallista pikkuhiljaa kiristyen. Uusi myyntijantterimme oli ystävällisesti kertonut kavereilleen että nyt on mukana "ajomies Suomesta", leveästi paikalliseen tyyliin tarinaa höystäen ja kun erehdyin vielä kertomaan että Suomessa ei juuri mäkiä ole niin porukan pari ripeämpää kuskia päätti näyttää miten homma hoituu paikalliseen tyyliin. Väliin laukoivat stereotyyppisiä suomi-vitsejä tyyliin "You must have some vodka in those bottles".

Itse olen vähän heikosti provosoituvaa lajiketta, siksi kai se kisalisenssikin vielä uupuu, mutta paikalliset oli maineensa veroisia eli homma aika nopeasti karkasi lapasesta. Nousun jyrkällä osuudella yritettiin suomi-poika saada hyytymään armottoman helteiseen nousuun. Jyrkkyyttä oli just sen verran että Trekin välityksillä kadenssi tipahti epämiellyttävän alas ja putkelta piti runnoa paljon. Jalat oli toki tuoreet viikon lepäilystä, mutta oli laiskotellessa ehkä jokunen wattikin johonkin taas hukkunut. Mutta ei tippunut suomi-poika ei ja lopussa jaksoi jopa pitää huolen että tahtia ei alettu löysäämään rolling hills osuudellakaan. Jyrkimmällä 5min osuudella tuli ekaa kertaa pariin vuoteen maksimisykkeet 186 ja pätkän keskisykekin miellyttävä 182. Onneksi oli aamiainen jäänyt väliin koska jotain meinasi mahasta kiivetä ylös. Hienosti kuitenkin tuollainen tasaväkinen kisuttelu asiaa hoitelee koska kärsimyksen sijaan päässä pyöri vain ajatus että mitähän tekee suomi-kuvalle jos tässä nyt erehtyy ykät satulasta heittämään.

Nousun jälkeen vedettiin porukka kasaan ja kaksi kisakumppania yllättäen ilmoittivat että on kovasti perhe yms. kiireitä ja joutuvatkin suuntaamaan suht suoraan takaisin kotiin. Myyntijantterimme myöhemmin epäili että todellinen syy saattoi olla jokin muukin ;=) Nousun jälkeen on aina lasku ja matka jatkui kohti meren rantaa. Taas opittiin uutta, Trekin Madone ei todellakaan vakuuttanut laskussa, täristi niin perkuleesti ja jarrut lähes sudet. Kyllä oli omaa Cerveloa ikävä. Välineen piikkiin ehkä menee osa, mutta kyllä paikallinen jantterimme näytti rehellisesti närhet munat laskussa. En vain millään uskaltanut sokeissa mutkissa kapealla tiellä ja huonolla asfaltilla pysytellä miehen perässä. 

Maisemat oli aivan käsittämättömän hienot, mahtavia punapuu-metsiä, maisemia aavalle ulapalle ja heinikkoisia kukkuloita. Fillaristeja oli liikenteessä todella paljon, varmaan Suomen koko kesän lenkkien annos tuli nähtyä rapeaan viiteen tuntiin. Hurjin veijari kapusi ihan kunnon isoa mäkeä jollain perhanan taitettavalla pikkupyörällä! Koko aika joko kiivettiin tai lasketeltiin, tasamaa-tempoa ei käytännössä ollut metriäkään. Tosin mereltä puhaltava "ocean breeze" piti avoimella huolen siitä että suoriin alamäkiin ei vauhti karannut käsistä. Keskellä ei mitään, kukkuloiden välissä pelloilla sitten oli paikallinen "palvelupiste": pyöräilevä maajussi oli laittanut mökin tien varteen jossa oli tarjolla juotavaa, erilaisia snackseja, hunajaa ja vaikka mitä. Maksu hoitui pyöräilijöiden rehellisyyteen vedoten, eli kolikkoa vain kolehtirasiaan omantunnon mukaisesti, henkilökuntaa ei paikalla ollut.

Palvelupiste ja poseeraus

75km kohdalla sitten alkoi retken toinen isompi nousu, Tunitas Creek Road. Armeliaasti pääosin metsän varjossa, mutta ikävästi nousun aikana kiristyen. Jyrkällä osuudella ajelin yksin kunnes tuli ajettua 4 hengen porukka kiinni. Näyttivät ajomiehiltä ja homman nimi selvisi kun pojat leppoisasti iskivät juttua samalla kun itse puuskutin mukana hitaasti kampia runnoen. Pistivät sitten keskenään kisaksi vähän ennen huippua ja tiputtivat suomi-pojan kun märän lapasen. Kuumuus oli tehnyt kai tepposet ja 20min pahinta pätkää syke huiteli 10 pykälää alle aiemmin päivällä kellotetun maksimin. Hiki valui ja meinasi vähän ahistaakin kun ei juoma saatikka geelit enää maistuneet. Mutta vahvistuipa samalla ajatus että tarttis varmaan vähän taas reenata jotta vähän ois reserviä näissä karkeloissa.  

Koko retki 105km, 2000 nousumetriä, 4:40 ajoaikaa. Ja opetuksena että hehkuva helle on aika raaka elementti nousuihin joissa ei ilmavirta paljoa wanna-be kuskia jäähdytä. Huomenna aamulla tätä herkkua sitten lisää, helle vähintään yhtä kova, kuskista tiedä.

Huh, tulipa pitkät jorinat. Ainakin viimeisen kahden viikon edestä jollei jopa enemmänkin.