Kohti uutta kautta 2

Vierähtänyt taas luvattoman kauan edellisestä blogi-kirjoituksesta, että vähän vaikea saada kiinni, mistä pitäisi aloittaa. Omassa ajossa ei ikurien jälkeen ole ollut vain kertakaikkiaan mitään raportoitavaa. Onneksi Markuksen pitkälle jatkunut kisakausi ja ahkera kirjoittelu sen tiimoilta, on pitänyt blogia elossa.

Sen verran sain itse aikaiseksi media-aktiviteettia kuitenkin, että suoritin haastattelun ja näpsittiin muutama kuvakin vanhan ajokaverin lehteen: http://huippufreeride.fi/2013/09/17/vauhdin-hurmaa/
(vaikka kuvien mallissa ei ole paljon kehumista, niin Mikko on kyllä ihan kansainvälisen tason sport/action-kuvaaja ja ihan uskomattoman hienoja kuvia lopputuloksena)

Yhteenveto menneestä kaudesta. Reilu vuosi sitten "valmennuspalaverissa" määrittelin menneelle kaudelle seuraavat tavoitteet:
- ajaa muutamia maantiekisoja - check, ei hääppöistä tekemistä, mutta ei ollut tavoitekaan, kuin ajaa harjoitusmielessä ja tehdä kisasta mahdollisimman kova ja selvitä ehjänä maaliin. Riihimäellä tämä toteutui sitä kautta, että vedin ekan 20min niin kuutamolle, että nyykkäsin ekan kierroksen mäessä ja päästin vahingossa pääjoukon karkuun, jota sitten koitin jahdata pari seuraavaa kierrosta. Ulvilassa irtiotto viimeisen kierroksen alussa, joka ajettiin vartin päästä kiinni ja sen jälkeen harkittu jalan suoristaminen ja rauhallinen nilkuttaminen yksin maaliin, holtittomat kirikarkelot välttäen.
- ajaa Pyynikki GP - onnistuin ketkuttelemaan tästä työmatkaverukkeella. Verukkeella todellakin, koska lähtö reissuun oli vasta kisapäivän iltana ja aikaa ilmoittautumiseenkin olisi ollut, mutta kun tekosyitä olla osallistumatta kaivattiin, niin kyllä niitä sitten keksi.
- ajaa SM-tempo, ei tavoitetta sijoituksesta - check, kunto oli vielä aika keskentekoinen kesäkuussa, mutta siihen nähden ihan 100%:nen suoritus
- TOP5 sijoitus ISM-tempossa  - check, pronssinen mitali kaulaan Säkylän ikureista lähes nappisuorituksella. Ihan paras kuntopiikki oli 2-3vk aiemmin, mutta tasainen reitti suosi ylipainoista suorittajaa sen verran, että kompensoi.

Muita mainittavia suorituksia:
- Satakymppi 10km viikkotempossa 13min haamurajan alitus (olkoonkin, että hitusen alimittainen reitti)
- Tienoon tempo M40 epävirallinen reittiennätys

Ja jos ei sinänsä suorituksia kategoriaan, niin Mallukan ajoleiri huhtikuussa, kuului aivan ehdottomiin kauden kohokohtiin.

Ajokausi siis aika nappiin ja tavoitteiden mukaisesti. Lukuunottamatta kevään Noro-epidemiaa ja Keniasta hankittua mahanraastajaa, kiitettävästi terveen kirjoissa, mikä on iso juttu kelle tahansa (kestävyys)kuntourheilijalle.
Harjoitustunteja kertyi aika tarkalleen keskimäärin 10h/vk painottuen luonnollisestikin leiriin ja kesälle.

Ulkopuolisen valmentajan käyttäminen on hitusen kaksipiippuinen juttu: toisaalta, vaikka kommunikaatio on niin hyvää, kuin se voi olla, niin ohjelman seuraamisessa fiilispohjainen oma-arviointi ja hienosäätö ei onnistu. Toisaalta, vaikka oma valmennustietämys riittäisi ja olisi vielä täysin samoilla linjoilla valmentajan kanssa, ulkopuolisen objektiivinen näkemys ulkopuolelta on ihan ehdottoman tärkeää isomman kokonaisuuden hanskaamiseksi, eikä tsemppausta ja uskonluomista ns. heikkoina hetkinä voi aliarvioida. Ts. mikäli onnistuu löytämään valmentajan, joka on valmennusnäkemyksesti ja metodologisesti riittävän samoilla linjoilla ja kommunikointi toimii, niin suosittelen vahvasti.

Ikurimitali oli jonkinlainen utuinen haave kaukaisuudessa ja kun se toteutui, niin tavoitteiden asettaminen tulevalle kaudelle onkin hieman hämmentävää ja huomattavasti vaikeampaa. Toki mitalin värin parantaminen voisi olla, mutta toisaalta, ei jotenkin tunnu niin isolta jutulta ja koska Säkylän kaltaista tasaista reittiä ei taida olla tarjolla, niin aika epärealisistakin. Sijoituksen parantaminen SM-tempossa (taitaa olla siinäkin vähän reittiongelmaa) on sitä kautta ehkä isommalla prioriteetilla. Toki siinä kohtaa pitää ottaa realiteetit käteen. Vaikken suostu vielä ikälopuksi tunnustautumaan, niin ehkä ihan hitusen kuitenkin sen suhteen antaa tasoitusta 10v+ nuoremmille. Ja toki tietty vanhan sanonnan mukaisesti "kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia", niin vaikka se ehkä omalla kohdalla saattaa olla ruokalusikka, eikä ihan kaikkein pienin kahviotin, niin sellaista ihmetreeniä ei ole, millä terävin kärki otettaisiin kiinni.

Mutta jos ei varsinaisesti eksakteja tulostavoitteita, niin muutoksia ja sitä kautta uusia kokemuksia kuitenkin tiedossa. Ensinnäkin, seura vaihtuu Tampereen esikaupunkialueen menestyneimpään porukkaan, Koiviston Iskuun. Toinen iso muutos on aikomus ajaa maantiekisoja ensi kesänä Elite-luokassa, mihin seuravaihdoskin kiinteästi liittyy. Kokemus, kun on omalla kohdalla vähintäänkin ohutta, niin mahdollisuus ajaa isossa, erittäin kokeneessa joukkueessa, on iso houkutin. Tarkoittaa myös, että maantiekisoja on lähestyssävä vähän vähemmän takkiaukimeiningillä ja harjoittelua myös mukautettava vähän sen suuntaisesti.

Yllämainittujen lisäksi jonkinlainen ajatus osallistua ensi kesän ratakarkeloihin, mutta pitää tietenkin katsoa vähän sen mukaan, mitä ja miten paljon ehtii ja mikä kiinnostaa.

Lyhyesti virsi kaunis ei nyt toteutunut, kun viime päivityksen jälkeen oli loppujenlopuksi jotain mielenpäällä, mutta jos joku jaksoi lukea jaaritteluani aina tänne asti, niin vihdoin päästään itse olennaiseen: Tapin kanssa tuli viikonlopun lenkeillä puheeksi taas tulevan kevään Mallukan leiri ja itseasiassa molemmille varmaan konkretisoitui siinä, että se on ehkä koko tulevan kauden tärkein "tavoite". Ei niinkään suoritusmielessä, vaan kokemusmielessä. Viime kevään leiri oli aivan kertakaikkiaan mahtava ja juuri nimenomaan koko harrastuksen parasta antia aikuisurheilijalle!

Lisää rossia

Hyvät krossilenkit on oivaa lääkettä kesän loppumisen aiheuttamaan lievään harmitukseen, niitä kun saa muutaman alle niin kohta ei edes liiemmin enää muista kesäkautta, lämmintä auringonpaistetta, kuivia kelejä ja lyhyillä ajohepenillä ajelua. Kun itselle maantiefillari ei muutenkaan ole mikään päälaji / ainut fillaridisipliini niin välineen vaihtuminenkaan ei aiheuta otsan rypistymistä vaan pikemminkin päinvastoin. Näin kauden lopussa on muutenkin mukava ajella kun ei tarvi miettiä mitään suunnitelmallista / tavoitteellista viikko-ohjelmaa vaan senkun ulkoilee sen mukaan miten maistuu. Viime viikon aluecupin ekasta cx-kisasta jäi oikein hyvä fiilis joten sittemmin kaikki lenkit on olleet cyclolla vaikka maastossakin piti alunperin käydä kuivempien kelien sattuessa kohdalla.

Viime viikon LA: Tapin kanssa rentoa rullailua, vähän ylämäkiin tiristäen. Yksi näistä pienistä runttauksista oli sitten kohtalokas kun edelleen selvittämättömällä tavalla takavaihtajan korvake päätti irtautua rungosta. Todennäköisemmin jokin ketjun jumitus kuin että takavaihtaja olisi seurustellut takapinnojen kanssa. Kummallakaan ei ollut ketjutyökalua mukana joten sinkulakonvertointi jäi vain haaveeksi ja alamäet rullaillen piti hankkiutua pois latureitiltä tien varteen josta sitten raatoautolla pois.

Sellasta...Onneksi vaihtoon meni vain korvake, ketju ja takavaihtaja.

Viime viikon SU: Kuuden hengen porukalla pari tuntia latupohjia, hiekkateitä ja parit polutkin. Kun oma cyclo oli lauantain jäljiltä telakalla niin piti ottaa maasturi alle. Ajatus trail-täpäristä cyclojen seurana vauhdikkaammalla lenkillä ei alkuun kuulostanut ihan leppoisinta kyytiä tarjoavalta idealta, mutta eihän siinä loppujen lopuksi ottanut takkiin kuin muutaman kilon painossa ja vähän takajousituksen heijaamisessa, ja mukana oli helppo pysyä. Isot maasturin muhkukumit rullasivat eri pinnoilla joko lähes yhtä hyvin tai röykkyisämmällä paremmin kuin cyclojen kumit. Etenkin nykyisillä UCI-säännöillä (erit. renkaan max-leveys) cyclosta on tehty fillari joka ei pärjää esim. 29" jäykkäperälle juuri muualla kun asfaltilla ja kovapohjaisilla hiekkateillä, mutta toki cyclo on edelleen hauska ajovälpe siinä missä vaikka täysjäykät sinkulamaasturit on joidenkin toisten mieleen.

TI: Keli oli jo aamusta harmaa & sateinen, eikä se siitä juuri parantunut iltaa kohti. Aluecupin toinen cx-kisa oli tarjolla Lamminpäässä ja hetken pohdinnan jälkeen päätin pakata pyörän autoon ja suunnistaa sinne kelistä huolimatta. Tarjosihan kunnon sadekeli ja siitä Lamminpään kisaradalle seurannut hiekka- / mutavelli erinomaisen lajinomaiset olosuhteet jotka oli pakko ainakin kertaalleen päästä kokemaan. Viivalla oli vain 5 kuskia, tosin sentään yksi kauniimmankin sukupuolen edustaja (Rossin Maija, 2x cyclo-SM kulta kahdelta viime kaudelta). Rapa roiskui ja vaatteet olivat läpimärät jo muutama minuutti lähdöstä mutta vilpittömästi voi sanoa että hauskaa oli ainakin näin kertakokeiluna. Ainoastaan vaate- & kalustohuolto illalla kesti sen verran kauan että sitä ei kyllä alvariinsa jaksaisi. Ihmeellisesti hienoa kangasharjun hiekkaa oli mennyt ihan joka paikkaan, mm. sukat olivat aivan kyllästetty hiekalla.

TO: Cyclolla katsomaan Tapin koitosta Pirkkalan yleisurheilukentälle, taisi olla joku Viimeisten Pirkkalalaisten vuosittainen touhukisa. Menomatkasta 20 minuuttia näytti menneen "vahingossa" yläkynnyksellä, harvemmin on tullut vk-vetoa vedettyä vahingossa mutta kaikki on näköjään mahdollista kun on kiire, myöhässä ja kova halu päästä näkemään WBR-toveri kituuttamassa itseään.

LA: Aamusta jo katsastamaan vajaan kilometrin päähän Kaukajärven rantaan joko Velo8:n järkkäämän cyclokisan reitti olisi merkitty, olihan se melkein kokonaan joten ilmoittautumisen ohella ajamaan pari harjoituskierrosta. Rata oli taas varsin erilainen kuin kaksi aluecupin cx-kisaa, jotka puolestaan taas olivat keskenään erityyppisiä. Kaukajärven rata oli hyvin tasainen, vain yksi pieni ylämäki kun Lamminpäässä oli taas nousumetrejä per kierros ihan mukavasti. Rataan toi kuitenkin haastetta hidas alusta, alkuun rantaraitin upottavaa mutaväylää, sitten epätasaista nurmikenttää, tekninen polkuosio ja loppuun vielä hiekkarannalla veden rajassa taiteilua irtohiekassa. Jokamiesluokassa viivalla oli 7 kuskia ja huonon lähdön seurauksena jäin 4:ksi. Vain pari mutkaa lähdöstä kärkimies kaatui näyttävästi kyljelleen tiukassa mutkassa ja jäin hetkeksi pussiin, pari edellä ollutta kaveria siinä pääsi karkaamaan ja tekivät nopeasti eroa 20-30m. Näissä asetelmissa sitten kisaa käytiin pitkä pätkä ja aina kun tuntui että sain vähän edellä olevaa kaveria kiinni niin onnistuin innoissani sähläämään jotain, yleensä jalkautumisesteiden luona. Vähän ennen viimeistä kiekkaa tuntui kuitenkin ero kutistuvan taas ja viimeisellä kierroksella se alkoi yhtäkkiä supistumaan todella nopeasti. Viimeiseen ylämäkeen sain hyvän lennon ja pääsin aivan hopeamiehen kantaan, se ei kuitenkaan riittänyt kun lopun teknisellä osuudella ei vaan mitenkään mahtunut rutistamaan mistään ohitse. Yksi kierros lisää kun olisi ollut, tai sitten olisi pitänyt ajaa vaan terävämmin jo aiemmin. Vanha vika, liian helppoa on ottaa inaus tuskasta pois ja ajella vähän enemmän mukavuusalueella jos näyttää siltä että takaa ei uhkaa kukaan ja edessä oleva selkä ei tule lähemmäksi. Tässä oli hyvä opetus siitä että aina pitäisi vaan jaksaa itseään kiusata niin paljon kuin voi.

Jokkisluokan top3, allekirjoittaneella kypärä vielä päässä jos 

vaikka sattuisi liukastumaan penkiltä laskeutuessaan

SU: Aamusta peräti kymmenen hengen porukalla entisiä ja nykyisiä kisakuskeja ajamaan tuttua Taivalpirtin - Lempäälän - Pirkkalan cycloreittiä n.79km ja 3h15min. Keli oli syksyisen erinomaisen hieno, joskin vähän kalsa heti aamusta. Edellisen lauantain insidentti toistui lievemmässä muodossa, ketju meni kaksin kerroin etuvaihtajan häkkiin jumiin (syy epäselvä...) ja tällä kertaa se tiesi etuvaihtajan menoa, tosin sitä nyt ei cyclolla niin kaipaakaan. Jaloissa tuntui alussa painavan eilinen rääkki, mutta eipä se oikeasti näyttänyt vaikuttavan vaan kun tarmokkaammin paikoin ajettiin niin tuntui oma kulku olevan kauden parhaasta päästä. Pari vuotta takaperin syksyn cyclolenkeillä juuri tällä samalla reitillä WBR-toverit tarjosivat armotonta muilutusta ja varsinkin Lempäälän-Pirkkalan "rollercoaster" pätkän ajelin yleensä pari sataa metriä perässä, kavereiden aina välillä pysähtyessä oottelemaan ja sitten taas tiputtivat kyydistä. Tällä kertaa suhteellinen kulku oli aika eri planeetalta noihin aikoihin, hienolta tuntui että jotakin vastinetta on tullut kaikille näille tunneille pyörän päällä. Vaikka oma kehitys on ollut välillä harmistuttavan hidasta (sen lisäksi että alkoi varsin vaatimattomalta tasolta) niin ehkä pitäisi olla vain tyytyväinen siihen että kehitystä on kuitenkin koko ajan viimeiset pari vuotta tapahtunut ja hartaasti toivoa että sama jatkuisi yli seuraavankin kauden. Lenkin loppupuolella tuli vielä löydettyä itselle optimoitu rataprofiili: Pirkkalan Lastenojanvuoren latupohjan suht jyrkät seinänousut nousivat kaikki cyclolla varsin mukavaan tahtiin.

Uutta kautta kohden

Bloggailu jäi väliin syyskuussa, kun oli aika vetää happea ja jättää kampien pyöritys vähemmälle. Viime kaudesta ei paljon ole analysoitavaa. Hienoja tapahtumia ja hetkiä tuli paljon vietettyä pyörän päällä. Kunnon osalta ehdottomasti paras piikki osui Mallorcan leirille ja siitä ei sitten kauden mittaan noussut kuin paino. Nyt on taas kerran dieetti päällä ja harjoittelu energiavajeen ansiosta aika tuhnua. Tätä kärvistelyä jatkuu marraskuun loppuun ja sitten voi alkaa taas kovemmat treenit. Nyt mennään verensokeri ja energiat alhaalla enemmän fiilispohjilta. Kuluneella viikolta kertyi 6 treeniä ja sitä voi sitten pitää uuden alkuna. Tässä saldot:

Ma cycloilua 1.09h ja 600kcal energiaa

Ti cycloilua 1.24h

Ke lepo

To cycloilua 1.11h ja 600kcal

Pe kevyttä hölkkää 1h

La cycloilua 2.50h

Su cycloilua 2.45h. Oltiin pitkästä aikaa isommalla letkalla liikenteessä ja olihan se superkivaa.

Tarkkaavaiset lukijat huomannevat, että painoa tiputetaan tällä kertaa julkkis menetelmällä eli 5:2 dieetillä. Sen vertaan oli n edistymistä tullut, että pystyy taas ajamaan alaotteelta ilman että maha hakkaa Reimsiin ja vaakaputkeen.

Viikon saldo 10.19h. Kyllä se tästä taas.

Rossia!

WBR:n tiedotusvastaava jatkaa edelleen yksinäisten kirjoitusten sarjaa muun joukkueen nauttiessa off-seasonista, tulevan kauden hankintojen speksauksesta ja sen sellaisesta…Joku tarkkaavainen lukija jo saattoi ehtiäkin ihmetellä miksi ei tässä tullut mitään kisarapsaa viime viikonlopun XCM-cupin finaaliskabasta Hämeenkyröstä. Eipä ollut tarinoitavaa kun viikonloppu ja osin sitä edeltävä viikko tuli vietettyä kröhiessä ja keltaista limaa nokasta kaivellessa. Oli ilmeisesti liian suuri shokki elimistölle palata Mallukan hellekeleistä arktiseen kotomaahan. Kröhä oli juuri sellainen välitapaus jonka kanssa ei viitsinyt lähteä kolmen tunnin kisaan, mutta toisaalta ei ollut niin pahakaan jotta ei olisi tullut vähän kevyehköä ajeltua viikonloppuna. Oli oikeastaan suorastaan pakkokin kun tuli kauppiaalta haettua koeajoon potentiaalista ensi kauden uutta kalustoa. Siitä lisää mahdollisesti lähiaikoina…

Viikonlopun vähän vajaan 6 tunnin ajot ei ehkä sittenkään olleet sitä parasta täsmälääkettä lenssuun koska nenä jatkoi vuotamista koko alkuviikon. Koska ei kuitenkaan ollut pahempia oireita niin keskiviikkona reinerillä pientä herkistelyä torstaita varten. Torstaina kun oli tarjolla aluecupin eka crossikisa Kyötikkälässä ja sitä ei millään viitsinyt jättää väliin kun ei koskaan aiemmin ollut tullut tuota kisamuotona kokeiltua. Tähän hengenvetoon pakko todeta miten hienoa on, että näitä aluecupin viikkokisoja ja mm. viikkotempoja jaksaa muutama uuttera seura-aktiivi järjestää! Hienoja tilaisuuksia, ei vaan hyvän reenin, vaan myös uusiin lajeihin tutustumisen kannalta. Tuskin olisin ihan äkkiä esim. lähtenyt kesällä jonnekin tempokisaa ajamaan, mutta viikkotempoon oli matala kynnys osallistua. Harmittavan vähän noissa kuitenkin käy porukkaa, osa ehkä menee vähän heikon markkinoinnin piikkiin, mutta ehkä osa harrastajista kuvittelee että siellä käy vaan lisenssikuskit.

Se alustuksesta ja itse päivän krossailuun. Tutulla kaavalla töistä kesken päivää karkuun ja kotoa lämmittelyajo kohti Kyötikkälää. Ehätin just perille sen verran ajoissa jotta pääsin kiertämään kerran 1,3km radan ympäri. Rata oli teknisesti varsin simppeli eli latupohjan kaltaista uraa, nurmikkoa ja irtosantaa kauttaaltaan + muutama kurvi & jarrutus jossa avuksi oli jos oli ajanut pyörällä jotain muutakin kuin suoraa maantietä. Aika lailla siis teknisesti helpompi kuin vaikka ilmeisesti tuleva SM-rata. Radan kierron jälkeen "muistui" muutama asia mieleen. Eli nurtsilla ajon takia vähän paineita pois tuubeista, jotta ne rullaisikin siellä johonkin ja muutama pikainen "dismount" eli jalkautumisharjoitus. Alunperin tarkoitus oli kai ajaa 30min + 1 kierros, mutta joku taisi naljailla järjestäjille jotain vähän ennen lähtöä jonka seurauksena tuli ilmoitus että kaikki ajaa 40min + 1 kierros.

Lähtöviivalla säyseästi takariviin ja siitä sitten puolireipas kiihdytys lähtösuoraa pitkin joka johtikin ihan ok lähtöön. Aina ekaan jyrkkään mäkeen asti jossa oli nauhoilla merkattu jalkautuminen alaosassa. Selkärangasta tuli jaloille ohjeet unclipata polkimista, molemmista niistä siis ja laittaa jalat tukevasti maahan, kumpikin omalle puolelleen vaakaputkea. Meni sitten niin kuten tulee normaalisti pysähdyttyä pyörällä, eikä niin kuin krossikisassa on tapana. Muu porukka suoritti paremmin ja lappasi ohitse kun seisoskelin hölmönä keskellä rinnettä. Perään vaan loikkimaan pienen sadattelun kera ja ajamaan häntää kiinni. Ei olleet ajolinjat radan ainoalla laskuosuudella ihan kuosissa ekalla kierroksella vielä mutta pitkällä suoralla pääsi jo hännän perään ja kun seuraavan nousun jalkautuminen meni jo sujuvammin niin sijoitukset lähtivät paranemaan. Jyrkkien mäkien juoksu ylös pyörän kanssa pisti puuskuttamaan, mutta yhdessä nousussa sekin pieni vaiva unohtui kun "remountissa" satulan ja persuksen väliin jäi toinen kulkusista, kun satulaan vauhdilla loikkasin. Sen jälkeinen eka polkaisu oli vähän adrenaliinilla boostattu....

Alun tohelluksen jälkeen kun pääsi rytmiin niin touhu oli varsin hauskaa eikä siinä ehtinyt liikaa murehtia kisakelloa tai muuta kun lyhyellä touhukkaalla radalla ei ehättänyt nuppi muuhun keskittyä kuin ajamiseen. Selän takana oli häntä ja edessä paahtoi parempijalkaiset, itse yksin siinä välissä. Kunnes sitten yksi aiemmin ohitettu ajoi peesiin kiinni. Ja sinne jäi. Siitä alkoi sitten kisuttelun kakkosvaihe eli hetken harkinta että jatkaako vaan omaa tahtia ja pitää tätä hyvänä vk-harkkana vai hyödyntääkö tilaisuuden leikkimieliseen kisutteluun. Jälkimmäinen optio voitti, joten hölläsin suorilla vauhtia ja siirsin tarmoa muualle jotta ei peesissä ollut toveri pääsisi liian helpolla. Parin kiekan jälkeen ylämäessä juostessa puuskutukseni ja hidas vauhti suorilla motivoi kaverin ohitukseen, ei muuta kuin sitten itse liimautumaan peesiin kiinni. Osat vaihtuivat vielä kertaalleen eestaas, mutta kongin soidessa viimeisen kierroksen merkiksi kaveri oli edessä. Hänellä oli selvästi ollut vaikeuksia kierroksen lopun nurmiosuudella joten siellä sitten spurtti peesistä ohitse ennen vikaa ylämäkeä ja näin helposti sitten maaliviivalle muutaman metrin etumatkalla. Hassua miten tuollainen mahdollisuus leikkimieliseen kisutteluun vain vetoaa ihmisluonteeseen, aivan sama siis kisataanko sijoista ynnämuut, kun vain on mahdollisuus reiluun mies miestä vastaan kamppailuun. Kisatoveri sitten maalissa tunnusti että renkuloissa oli lähes n. 4 baria ilmaa vs. minun n. 2,5 bar, ei siis ihme että hän pysähtyi kuin seinään aina epätasaisella nurmiosuudella.

Alla vielä kisan sykekäyrä. Tehokäyrä olisi ollut kivempi nähdä, tosin siitä taas olisi jäänyt uupumaan nuo jaloissa mukavasti tuntuvat jyrkät ylämäet. Numeroista toki viis, aivan loistavaa reeniä sekä kunnon & ajotekniikan osalta ja todella hauskaa toohotusta muutenkin. Nyt täytyy vaan järjestellä että pääsisi osallistumaan seuraaviin muutamaan aluecupin cx-kisaan myös.

  

Retkioppaana Mallukalla

Kaksi aikaisempaa kevätreissua Mallukalle jättivät erittäin hyvät fiilikset joten oli helppo innostua mahdollisuudesta lähteä sinne uudestaan vielä näin kotimaan kauden päätteeksi. Etenkin kun kotimaan intiaanikesästä alkoi pikkuhiljaa veto uupua. Tällä kertaa kyseessä ei ollut "leiri" vaan pyöräilyn jalon harrastuksen tartuttaminen uusiin ihmisiin. Retkelle mukaan lähti oman, jo parilta kaudelta ajokokemusta omaavan, paremman puoliskon lisäksi pariskunta joiden maantie (tarkemmin cyclo) harrastus oli virkaiältään hieman nuorempaa sorttia: toisella pyörä oli ollut n. 3 viikkoa ja toisella kahden ajokerran verran. Ilmeisesti olin onnistunut kuitenkin hehkuttamaan Mallukkaa sen verran, että sinne kuitenkin haluttiin lähteä ja nimenomaan pyöräilemään. Ja mikäs onkaan hienompi tapa saada uusi harrastus heti vauhtiin ja kunnon addiktioksi.

Ajankohta ei ollut yhtään hullumpi, eikä vain Suomen kelien puolesta. Mallukalla oli vielä luvassa +25 astetta kelit, lämmintä siis, mutta ei kesäisen sietämättömän kuumaa ja lisäksi pahin turistikausi oli ohi joten hinnat olivat kohtuulliset. Olisi voinut ehkä odottaa lokakuun puolelle, mutta silloin näytti jo kelit epävakaammilta ja työkuviot jne. hankalammilta. Ankaran lentojen arpomisen jälkeen matkan pituudeksi tuli 3 ajopäivää eli "pitkä viikonloppu". Kohteeksi valikoitui Can Pastilla Palman lentokentän kupeessa ja näppärästi Lexbergin Runen vuokraamo oli naapurihotellissa.

Reittisuunnittelu vastuu tipahti "kokeneelle" Mallukan kävijälle ja siinä sitten tuntuikin etenkin alussa riittävän pähkäiltävää. Omat muistikuvat harrastuksen aloituksesta oli kovin kaukaisia, eikä siten oikein ollut selvää kuvaa että minkälaisia reittejä uskaltaisi tälläisellä porukalla ajattaa. Toisaalta vaakakupissa painoivat myös omatkin intressit reittien suhteen, ihan ei viitsisi pelkkää rantabulevardia tai 30km lenkkiä Can Pastillan läheisyydessä pyöriä. Onneksi mieleen muistui vanha sanonta matkasta ja vauhdista.

Näin sitten ensimmäisen päivän reitiksi muodostui n. 80km edestä Mallukan maalaisteitä ja pikku-kyliä välttäen isompia korkeuseroja, ja siten suunniteltuna että olisi mahdollisuus lyhentää reittiä kesken matkan tarvittaessa. Usko oli vahva että tämän reitin avulla saisi kalibroitua seuraavien päivien ohjelman. Vanha sanonta osoittautui todeksi, kun vauhti oli kohdillaan niin matkasta ei tullut mitään ongelmaa retkueelle. Tahti oli toki varsin kevyttä omille jaloille, mutta tulipahan kerrankin ajettua kevyttä pk:tä ja oli mahtavan hienoa fiilistellä Mallukan maalais- & kylämaisemia kun tällä kertaa oli aikaa rauhassa katsella ympärilleen. Tälläinen "kaffee-lenkkeily" on ehkä turhaan jäänyt liian vähille aiemmin.

Näihin teihin ei ihan äkkiä kyllästy

Näytti kaukaa lyhytkarvaselta siililtä, mutta olikin kovempaa tekoa

Toiseksi päiväksi oli sitten ajatus päästä ihailemaan vuoristomaisemia kuitenkin ilman yletöntä ajomatkaa ja nousumetrejä. Tästä syntyi peräti kolme suunnitelmaa: Plan A oli bussilla Port de Solleriin josta taksilla Puig Majorin päälle ja Llucin kautta alas. Plan B oli sama bussi mutta ylös Deia:an omin voimin jos taksia ei saisi ja Valdemossan kautta takaisin. Plan C sitten Palman bussiasemalta Valdemossaan ja Deia:aan josta takaisin. Taisi reittiopas ottaa vähän liian tosissaan hommansa, mutta ei mennyt hukkaan vaivannäkö ;=) Aamulla aikaisin pika-aamiaisen jälkeen korttelirallia Palman bussiasemalle jonne ehdittiin kyllä nipinnapin ajoissa, mutta kumpikaan suunnittelluista busseista Solleriin eivät kelpuuttaneet pyöriä kyytiin. Interwebin tarinoiden mukaan olisi kyllä pitänyt onnistua…Plan C sitten vain käyttöön ja kohti Valdemossaa itse polkien.

Opas oli etupäässä kartalla, paitti silloin kun ei ollut

Ihan en ole varma kuka oli eniten kauhuissaan kun Valdemossan mäkeä lähestyttiin: ensikertalaiset vai retkiopas. Hienosti kuitenkin mäki lähti nousemaan ja kun homma näytti olevan opastettavilla hanskassa niin opas uskalsi ajaa oman vedon ylös kylään ja kurvata sieltä sitten takaisin alas opastettavien luoksi. Vähän oli totisia ilmeitä vastassa, mutta hienosti koko porukka runttasi ylös kylään. Patongin mittainen tauko ja kohti Deia:aa. Oppaan suunnitelman mukaan Deia:aan piti olla nousu joten sieltä olisi sitten kiva lasku takaisin samaa reittiä. Vähän ihmetytti kyllä kun olikin laskua joka tuntui vaan kestävän ja kestävän. Oli sitten tullut luettua vanhoja ajodatoja väärin päin…Deia:ssa pitikin sitten pistää lyhytsanomat viuhumaan kotosuomeen Santulle jotta saisi selvyyden miten raskas olisi ad hoc suunnitelma jatkaa Solleriin ja tulla sieltä pikku-Sollerin solan kautta pois. Sitten vain myymään ideaa opastettaville. Tovin kesti ja ehkä piti vähän sekavasti kertoa vaihtoehtojen eri puolet jotta syntyi oppaan vahvasti preferoima päätös jatkaa kohti Solleria.

Onhan Leukun mäestä Pirkkalassa melkein samanmoiset näkymät, mutta jotenkin tuolla Mallukalla meri on vähän sinisempää sävyltään?

Sollerissa ruokaa tankkiin ja taas hirvitti opasta: miten paljon tulisi sanomista kun jaloissa alkaisi painamaan ne lähes 500 nousumetriä mitä vaadittaisiin Sollerista poispääsyyn. Sopivasti aurinkokin hehkutti avoimelta taivaalta +26 asteen teholla. Taas oli opas heikko uskossaan ja noviiseilla kampi pyöri sutjakkaasti. Näin opas sai vetää omaan tahtiin Sollerin solan serpanousun ja vähän kisutellakin töppäreeseen osuneen sakemannilauman kanssa. Vuorilta ehdittiin juuri sopivasti alas kun taivaat aukenivat, onneksi näin, koska serpalaskut vähän hirvittivät noviiseja ja rankkasateessa niistä olisi tullut todella liposia.

Asfalttia rullalle pikku-Sollerissa. Huom. vain kuvausta varten toikkarointia väärällä kaistalla.

Kolmantena päivänä sitten napsun kevyempää kruisailua jonka kohokohtina mm. erityisen hieno, oppaallekin uusi, maalaistie Algaidan itäpuolella ja kohokohtana Curan luostarimäen huiputus. Cura nousi jo porukalta rutiinilla kuin vanhoilta tekijöiltä.

Curan huipun nurkilla...Kuvakulma ei sitä kerro mutta toi rinne oli melkosen jyrkkä tossa ja irtokivee. Hirvitti kattella kun ohjastivat pollen alas siitä. 

Valitettavan nopsaan hienot kolme päivää oli ohitse ja edessä oli paluu hyisiin keleihin kotimaahan. Vähän vaatii taas adaptaatiota…Porukan puheista jäi kuva että tästä ei tullut viimeinen reissu Mallukalle fillaroimaan. Ja sopisihan se itsellekin siellä vaikka pari kertaakin vuodessa poiketa jatkossakin. Ja ei voi kuin hattua nostaa ensikertalaisille jotka kaikki kirjaimellisesti voittivat itsensä!

Tänne uudestaan viimeistään ensi keväänä...

Lamminpään SM XCM

"Huhhuh" taisi olla päällimmäinen ajatus kun kolme kiekkaa Lamminpään SM XCM radalla tuli täyteen ja jarruttelin maalihäkkyrän ohitettuani. Maastopyöräilyä tuli hyvinkin 40 euron osallistumismaksun edestä: 83km, noin 2000 nousumetriä ja ajoaikaa 4h39min. Järjestävä taho, Tampereen Yritys, oli ottanut vaariinsa aikaisemmasta palautteesta ja tällä kertaa rata oli ehtaa polkuajelua eikä kuntopolkua kuten 2 vuoden takainen rata, saatikka sitten "gravel grindingia" Jämi84:n tapaan. En tiedä kuka oli sitten valittanut kisan pituudesta tai nousumetrien puutteesta mutta molempia oli lisätty ihan riittävästi, itselle olisi vähän vähempikin riittänyt noin kisuttelun kannalta, mutta kokemuksena tämä oli aivan ehtaa A-luokkaa.

Reitti kulki tosiaan huomattavan paljon poluilla, vaikka pakollisia pätkiä kuntopolkuakin oli mukana. Polut oli hyvällä maulla valittu, ei mitään trial-henkistä kiveksien ja juureksien yli pompottelua vaan reippaan nopeita mara-polkuja. Onneksi keli suosi ja siten polut oli kuivia, märällä kelillä olisi himpan enemmän väsyneiltä kuskeilta vaadittu keskittymistä. Nousumetritkään eivät pääosin tulleet itsetarkoituksellisesti vaan mäkiä noustiin jotta toisaalla voitiin lasketella vauhdikkaita alamäkiä. Tuttua aiemmista oli toki kierroksen lopun Horhan tuplanousu jolla nyt ei muuta funktiota ole kuin ajajien jalkojen happamoittaminen.

Kisataktiikka oli vähän hakusassa koska näin pitkää ja raskasta rupeamaa ei koskaan maastofillarilla ole tullut ajettua. Mäkisyyden ja polkujen takia ei myöskään viitsinyt lähteä matkaan ihan niin omilla rajoilla kuin Jämillä koska mahdollisen sammumisen seuraukset olisivat olleet pahemmat. Päädyin sitten hakeutumaan Kanuunoiden muiden harrastekuskien seuraan ja lähtö siten kaukaa eturivin takaa. Eipä siinä pahasti takkiin tullut kun pääsin kuitenkin alun nousun harjulle ajamaan jalkautumatta tai muuten tarpeettomasti hidastellen. Alun poluilla letka toki vähän tökki, mutta kun radan pururataosuudet sijoittuivat juuri radan alkuun niin ohitusmahdollisuuksia oli riittävästi. Syke pomppasi heti alussa ylös ja pysyi siellä (keskisyke 159 koko kisalle!), ei näissä maastokahinoissa kyllä syketiedolla oikein mitään tee, ei sen enempää itte ajon aikana kuin jälkikäteenkään ihmetellen.

Eka kiekka meni letkassa ja rataan tutustuen. Ajo tuntui kevyeltä ja hyvä niin koska matkaa oli edessä. Kierroskello pysähtyi aikaan 1:27 ja kun yhden kierroksen kiertäjät katosivat ympäriltä niin toiselle kierrokselle jouduinkin lähtemään yksin, tosin muutama selkä välkkyi kauempana edessä, takana ei välittömästi ollut ketään. Ilman letkaa ajaessa kisalataus pikkaisen tipahti ja vähän sai houkutella jalkoja pitämään vauhtia. Tätä ei mitenkään edistänyt se että kuntopolkuosuudella näki edessä olevan kolmen porukan vetävän vuorovedolla välimatkaa koko ajan lisää. Polkujen alkaessa letkan puute kuitenkin kääntyi eduksi, kun pääsi itse ajamaan rennosti omaa vauhtia. Ekalla kiekkaa oli ajo poluilla ollut vähän tökkivää ja aivan turhaa energiaa hukkaavaa kun ei ole aivan näköjään hallinnassa tuo jonoajo poluilla.

Poluilla kuvaajankin reaktioita nopiampi (Kuvaaja: Lassi Hinkkanen)

Näin sainkin sitten edellä ajaneen kolmikon kiinni ennen radan puoliväliä ja jäin ajelemaan letkaan mukaan. Jälkiviisaana voi todeta että jos olin rennosti ajamalla saanut heidät kiinni niin olisi pitänyt vain heti nykäistä irti ja jatkaa omaa rentoa ajelua eikä jäädä jonoon nykimään. Radan loppupuolella kuitenkin puolivahingossa irtosin ylämäessä ja sain peesiini vain yhden kuskin. Toisen kierroksen täyttyessä vertailukelpoinen kierrosaika oli 1:32 joten vauhti oli tippunut, enemmän kuitenkin laiskan ajon kuin ahistuksen takia. Toisaalta ehkä hyvä niin koska kolmannen kierroksen alkumäet jo painoivat jaloissa aikaista enemmän ja jonkinsortin vahvempaa yleistä heikkoutta alkoi tuntua kuskissa. Pistin tämän energiavajeen piikkiin, mutta saattaapi olla että oli vain hengen heikkoutta. Joka tapauksessa sen verran oli huolta nitkahtamisesta ja siten vauhdin totaalisesta romahtamisesta että hidastin vauhtia varmuuden vuoksi. Jalat olivat kuitenkin edelleen varsin vahvat joten nyt jo himpan harmittaa että ei tullut riskiä otettua. Olisi vaan pitänyt ottaa mallia kisan voittajasta Vastarannan Jukasta joka ajoi vastaan kunnon vauhdilla ja reippaasti hymyillen Puusillan nurkilla missä meno- ja paluureitti kulki samaa kuntopolkua.

Ei näytä ihan maksimum attakilta? (Kuvaaja: Petra Talvitie)

Vauhdin romahdus tuli sitten kuitenkin eri tavalla kuin oletin, oikea takareisi osoittautui taas heikoimmaksi lenkiksi ja kramppasi kun taluttelin kivikkomäkeä ylös. Polkeminen onnistui suht ok mutta mikä tahansa äkkinäinen liike sai takareiden innostumaan heti. Maaliin kuitenkin selvittiin ja verrannollinen kierrosaika taisi olla 1:38.

Toisin kuin Jämillä niin tällä kertaa kalusto toimi vimpan päälle ja kuntopuolikaan ei täysin pettänyt kuskia. Elämyksenä rupeama oli harrastelu-uran hienoimpia. Ainut mikä jäi pikkasen hampaankoloon oli ajanottokellon arvosana suorituksesta, tuloksien tultua pieni vertailu listan muihin nimiin antoi aihetta spekuloida että ei tämä nyt ehkä ihan paras mahdollinen kuviteltavissa ollut suoritus ollut. Pieni itseruoskinta piristäköön sitten seuraavaa kisastarttia, mahdollisesti kuun lopussa ajettavaa XCM-cupin finaalia Hämeenkyrössä. Mikä tärkeintä niin näistä kisastarteista on taas syttynyt uusi liekki maastoajoon ja sitä myöten myös tulevan talven perusreenin puurtamiseen. Tuskin näillä lahjoilla nyt palkintovitriiniä tarvitsee Ikeasta ostella, mutta maastoajo nyt vaan sattuu olemaan pirun paljon hauskempaa kun kunto venyy jonkinsortin kaahaamiseen poluilla ja ylämäkiä jaksaa nousta sen verran että pääsee vauhdikkaista laskuistakin naatiskelemaan.

Seuraavan bloggauksen voisi tehdä sitten joku muu jäsenistöstä jotta tässä ei kukaan vedä johtopäätöksiä seuran toiminnan hiipumisesta ;=)

Strava

Ensin suomalaiset keksivät älypuhelimen ja sitten amerikan poika kopioi perässä vielä vähän suositumman. Polar innovoi ensimmäisenä urheilukellojen kanssa ja silti nykyään taitaa ainakin lähes jokaisella pyöräilijällä ja triathlonistilla olla rapakon takana suunniteltu Garmin. Samaa kaavaa noudattaen suomi-poika oivalsi jo tovi sitten älypuhelimen & suoritusten jakamisen voiman ja syntyi Sportstracker, kunnes Piilaakson kekkeruusit ehättivät taas kopioimaan ja vähän parantelemaan ja tekaisivat Stravan joka nyt valloittaa maailmaa.

Jos nyt sinänsä ajankohtaiset kansallistunteet siirretään hetkeksi taka-alalle ja ihmetellään asiaa objektiivisesti niin kyllähän Stravassa on jotain uniikkia oivallettu millä se on lunastanut paikkansa melko ruuhkaisilla urheilusuoritusten arkistointiin, analysointiin ja jakamiseen keskittyneiden applikaatioiden ja palveluiden pelikentällä. Pohjalla samat perusjutut kuin kaikilla muilla mutta sen päällä Stravassa on KOM / QOM eli King / Queen of Mountain fiitseri. Piilaaksossa (ja varmaan monella muullakin mäkisemmällä seudulla) oli jo ennen Stravaa ollut webbisiteja jonne oli kirjailtu ennätystuloksia paikallisiin mäkiin, joten Stravan kehitystiimin tehtäväksi jäi vain ottaa koppi ideasta ja tehdä siitä koko kansan huvia. Ja värvätä palveluun nippu ammattilaisia tuomaan katu-uskottavuutta.

Täällä kotomaassa ei kovin kummoisia mäennyppylöitä ole, eikä Strava siten ole vastaavaa huumaa saanut aikaiseksi. Voihan noita Stravan segmenttejä toki läiskiä tasamaallekin maantielle, mutta kyllä siinä vähän hukkuu idea kun tuuliolosuhteiden ja pyörien (TT vs. maantie) erot tekevät tulosten vertailusta aika arpapeliä. Näin ollen omakin Stravan käyttö oli pitkään rajoittunut siihen, että Mallorcan ja USAn pyöräreissuilla pääsi ihmettelemään miten nopsaan oikeat ajomiehet olivat jonkin mäentöppäreen ajaneet ja katsomaan amerikan tuttujen lähettämiä Strava-linkkejä omista suorituksistaan. Kunnes sitten paikallinen kova maastokuski Pärssisen Perttu keksi syöttää Kyötikkälän XCO-radan kokonaisena ja osioihin (nousut, vauhdikas polkuosuus & laskuosuus) jaettuna Stravaan. 

Tuota Kyötikkälän rataa on tullut itsekin nyt kesän aikana jonkin verran sahattua, sekä aluecupin harkkakilpailujen muodossa että myös maastointervallien tekemiseen. Dataa oli syntynyt jo yksittäisten kierroksien osalta, mutta nyt Pertun työn pohjalta pääsi todella helposti myös vertaamaan eri osuuksien kellotuksia, eikä vain omiin suorituksiin vaan myös Pertun ajoon. Pertun nopein kellotus on vaatimattomasti lähes 2min nopeampi kuin nopein oma intervalliveto ja Stravan avulla pääsi vertaamaan lähes metri metriltä että miten tuo ero rakentuu kierroksen aikana: ylämäissä tietysti, mutta myös paikoissa jossa itse kuvitteli olevansa jo nopea. Toisaalta taas oli pätkiä missä luulin eroa syntyvän mutta totuus oli toinen. Aikaisemmin olin ajanut radan lävitse yrittäen hosua vähän kaikkialla, mutta Stravan avulla valkeni että ehkä efforttia kannattaa säännöstellä vähän eri logiikalla.

Nyt on vuorossa keventelyä kohti ensi sunnuntain Ylöjärven maastoskabaa, mutta taitaa sen jälkeen taas Kyötikkälä ja Stravan voima vetää puoleensa, pitää myös ehättää testata Pertun Kauppiin virittelemä vähän rankempi XCO-rata (joka toki myös "Stravatisoitu"). Loppuun pitää vielä tunnustaa että tämä uusi addiktio tuotti myös vähän kuluja: vanha Garminin 500 oli pakko päivittää 510:iin koska jälkimmäisen glonass+gps antaa niin paljon tarkemman ja luotettavamman paikannustiedon joka taas edellytys Stravan luotettavalla toiminnalle maastoreiteillä. Kiitos Samun sain 510:n hankittua tiistaina myöhään työpäivän päätteeksi jotta sen illan maastovedot Kyötikkälässä ei mennyt haaskuuseen vaan Stravaan ;=)