torstai 1. elokuuta 2013

Satulan säätäjän anatomia

Monella meistä on joku pakkomielle. Näin ainakin olen itselleni kertonut. Joillakin se on fillarin ja fillaristin kontaktipisteiden säätäminen. Kansanomaisemmin siis jakkaran veivaaminen eestaas ja ylösalas. Tai siitä se alkaa mutta harrastuksen muututtua vakavaksi touhu etenee yleensä myös tangon ja kenkien klossien kanssa puljaamiseen.

Tiimissä vallitsee kaksi käsitystä aiheesta. Valkku on järkähtämätön näkemyksessään että penkki laitetaan paikalleen ja ajetaan ainakin yksi kausi siihen totutellen. Takataskustaan hän kaivaa esiin tieteelliset tutkimukset jotka kertoo että samat tehot tulee ulos äijästä isolla haarukalla eri satulankorkeuksia. Tappi taas kyllä tietää mistä on kyse. Pyöräilyn legendalla oli myös hyvin selvä mielipide asiasta (säätäjä extraordinaire). Itse vedän tässä kohtaa perinteisen höpöargumentin pöytään eli että Eddy taatusti polki kovempaa kuin kaikki nuo muuta todistelleet tutkijan tapaiset, joten varmasti ukko tiesi asiasta jotain olennaista.

Pohjilmmiltaan tavoite säätämisellä itse säätämisen harrastamisen lisäksi on löytää se optimaalinen setuppi jossa watit pursuaa optimaalisesti jaloista ja jaksaa vääntää väsymättä pitkää lenkuraa. Ja näiden lisäksi setupin pitää tuntua hyvältä. Ja tässä viimeisessä edistynyt harrastaja on tarkka, samalla tapaa kuin viinisnobi erottaa toisistaan Châteauneuf-du-Papen vuosikerrat, niin asiaan vihkiytynyt säätäjä havaitsee millin kahden erot satulan paikassa ja kulmassa ja kykenee päässään arvioimaan vaikutukset tehontuottoon. 

Aivan kun pyöräilyyn niin myös säätämiseen vuodenaikojen vaihtelu tuo luontaisen kierron. Talvella maantiekameli siirretään sisään trainerille ja välillä ajellaan hallissa ympyrää. Tasainen rasitus, korkea inertia (Supermagneto Pro:lla, EI Tapin suopyöräily Tacxilla…), korkea kadenssi, ei ajeta ihan maksimeita väsynä, vähän venyttelyä talvi-iltaisin = satulaa on mukava hivuttaa vähän ylöspäin kun jalat luonnistuvat hyvin polkemaan pikkaisen varpaat alaspäin osoittaen. Luontainen taipumushan on pyrkiä nostamaan satulaa: ei tule poljettua polvet koukussa rumasti, polkimen ala-asennossa suora jalka = VOIMAA, liskona vaakaputken päällä ei polvet hakkaa niin pahasti mahakump…rintakehään ja ehkä maastopyöräilijänä on myös esteettinen näkemys paljonko satulatolppaa olisi syytä näkyä. Nousevat wattilukemat kertovat viimeinkin sen oikean asennon löytyneen. 

Sitten tulee kesä. Kaikki tuntuu kevyeltä ensilenkeillä. Jossain kesällä uusi satula asennetaan notkahtaneen tilalle. Yhtäkkiä vetoreeneissä jotain on selvästi pielessä. Voima aivan hukassa, jalat väsyy helposti. Hmmm, onkohan satula sittenkin liian matalalla kun koivet nuudelia eikä edes hengästytä. Vai vain väsy, vai harjoittelun puutetta. Kuka näistä tietää, jotain kuitenkin pitää kokeilla. Satulaa vähän ylös ja kevyt testilenkki. Tuntuu hyvältä. Päivä pari lepoa. Kevyt vetoreeni ok, pari päivää myöhemmin kovemmalla lenkillä taas voimat hukassa. Äh, pitääkö tässä nyt luopua vaivalla ansaitusta satulankorkeudesta ja nöyrtyä sitä laskemaan. Haetaan vahvistusta interwebin ihmeellisiltä tietäjiltä. No siirretään vaikka klosseja vähän taaksepäin niin satulan laskun voi selittää pakollisena ja luontevana kompensaationa toiseen säätöön. Matalampi satula ei tunnu hyvältä rauhallisessa ajossa, polvet ihan koukussa. Mutta kun höökiä laitetaan lisää niin jo alkaa pyöritys taas sujua ja yhtäkkiä muistuu mieleen syykin eli luontainen taipumus tiputtaa kantapäät alas ja stabiloida ne siihen asentoon silloin kun ajetaan reippaammin vaihtelevissa olosuhteissa ja väsy uhkaa. Tässäkös tää olikin? No pian nähdään. Mutta samapa tuo, hiipivän dementian vaivaama nuoreläkefillaristi unohtaa tämän kaiken syksyn siirtymäkauden aikana ja harrastus saa jatkua.

Tapin ja Santun raportteja lomalenkkeilystä lueskellessa tuli muisteltua mitä muuta on tullut itse tehtyä lomalla kuin momenttiavaimen kanssa telmittyä satulatolpan kanssa. Retkeilyä perheen kanssa pariin otteeseen, dieettiä mahataudin avustamana ja vähän testilenkkejäkin. Kahden viikon loma vierähti aavistuksen turhan nopeasti ja haaveita vähemmällä fillaroinnilla. Ensi lauantaina Jämillä testataan onko kondis edes viime vuoden tasolla. Vai ehkä vain maasturin uusi satula keturallaan.

3 kommenttia:

  1. Kyllä nuo säädöt ovat kriittisen tärkeät. Niillä on vähän vastaava vaikutus kuin lenkkitossujen nauhoituksella, johon on monta koulukuntaa ja kymmeniä eri vaihtoehtoja. En vain ole vielä löytänyt sitä, jolla maraton kulkisi 2.45 tai kymppi alle 35min, mutta se on vain ajan kysymys.

    VastaaPoista
  2. Petri, en millään jaksa uskoa että tossujen nauhat yksinään tarjoavat sinulle riittäviä säätödimensioita jotta voisit löytää sen optimaalisen juoksuasennon ja lihasaktivaation jolla 2h45min ja 35min rajat rikotaan. Ehdottomasti nauhoituksen lisäksi pitäisi laajentaa myös kenkämalleihin ja -tyyppeihin, ehkä myös erilaisiin tukipohjallisiin. Symmetristen setuppien lisäksi rohkeita kokeiluja niin että toisessa jalassa on vaikka ylipronatoiville tarkoitettu tukikenkä ja toisessa kevyt raceri. Jos tulokset kaudella sattuisivat polkemaan paikallaan niin kyllä se vaan kummasti rauhoittaa mieltä kun tietää sen johtuvan vielä hakusassa olevasta kenkä-koipi rajapinnasta eikä jostain harjoitteluun, ikääntymiseen, geeneihin, kilpakumppaneihin tai muuhun sellaiseen liittyvästä ja näin jaksaa paremmin hyvällä motivaatiolla jatkaa reenailua.

    VastaaPoista
  3. Fillarin mitat pitäisi olla muutman vuoden jälkeen aika vakiot. Aina kun tuntuu että fillari ei liiku riitävästi, pitäisi säätää yleensä kuskia. Sit kun fillari kulkee hyvin, varsinkin TT, kattellaan vasta tarkemmin. Tietysti perussetti pitää olla suunnilleen kunnossa alussa.

    Sitä vaan näkee niin paljon että fillaria hinkataan niin paljon vaikka vain reenikuormaa vaan uupuu. Näin niin kuin geneerisesti.

    Tietty jos TSS/vk on olleet samaa kuin talvella, sykkeet pelaa, niin sit...

    VastaaPoista